Älä ryttyile - tule Ryttylään!

Hei sinä tämän kesän ylioppilas, vastavalmistunut, intistä kotiutunut, välivuotta harkitseva, vaihtelua kaipaava,opiskelupaikatta jäänyt tai elämässä eksynyt! Miten hurisee? Mitäs olet suunnitellut syksyksi tai tulevaksi vuodeksi?

Töitä?

Sluibailua?

Matkailua?

Kansanopistoa?

Minulla on sinulle uskomattoman hyvä ehdotus. Nyt tulee tärkeää tekstiä, joten lue tarkkaan.

Ryttylässä, pienen pienessä kyläpahasessa on kansanopisto nimeltä Kansanlähetysopisto, tuttavallisesti ilmaistuna Ryde, jossa olen itse opiskellut nyt vuoden. Jos sinä ja minä tunnemme, olen melko varma, että olet kuullut minun puhuvan tuosta paikasta, todennäköisesti pelkkää hyvää. Syy siihen on moninaisen yksinkertainen.

Rydellä on taianomainen tapa viedä ihmiset mukanaan. Täytyy rehellisesti todeta, etten ole vielä tavannut yhtäkään henkilöä, joka olisi katunut päätöstään tutustua Ryttylään ja Kansanlähetykseen. Usein ihmiset ovat luulleet tulevansa opiskelemaan vain vuodeksi tai puoleksi ja sitten päätyneetkin viettävänsä vuosia huikeassa ilmapiirissä tuossa viisauden tyyssijassa, Ryttylä vie mennessään, niin se teki minullekin.

Aloitin syksyllä opiskelut musiikkiteatterilinjalla, mikä opetti minulle paljon itsestäni luovana olentona. Lähes ensikertalaisena opin teatterin perusteet, sain ohjausta laulutekniikkaan ja opin kokonaan uuden tavan ilmaista itseäni nykytanssin ja tanssi-improvisaation keinoin. Nykyään linja on päivitetty teatterilinjaksi, jolla jokainen voi tehdä sitä aluetta teatterin ja näyttämötaiteen piirissä, joka tuntuu itsestä kiinnostavimmalta. Teatterilinjan työryhmä voi koostua näyttelijöistä, lavastajista, käsikirjoittajista, tanssijoista, laulajista tai melkein mistä tahansa, josta on hyötyä alalla. Tään työryhmän kanssa sitten tehdään erilaisia produktioita erilaisiin tilaisuuksiin.

Tervetuloa teatterilinjalle

Keväällä vaihdoin nuorisotyölinjalle, jonne hassujen sattumusten kautta päädyin. (Sattumaako? En usko.) Rehellisesti sanoen olen aina ajatellut pienessä päässäni, etten ikinä haluaisi tehdä töitä nuorison kanssa missään muodossa. Vaikea ihmisryhmä, minkäs teet. Nuorisotyölinjalle minut kuitenkin vetivät mukavat linjalaiset ja tekemisen tarve.

Nuorisotyölinja on opiston nuorisotapahtumien kannalta elintärkeä. Ilman innostuneita nuoria ei varmaan yksikään tapahtuma pääsisi paperilta todellisuuteen, sillä nuorityölinja kantaa tapahtumissa mielettömän suuren korren, kekoon. Ei oikeastaan korren, vaan koko havupuun. Se ei ole mitään leikkiä, vaan opiskelija pääsee oikeasti vaikuttamaan ja olemaan hyödyksi. Nuorisotyölinja tekee päävastuuta lukuunottamatta useissa tapahtumissa kaiken talkoolaisten organisoinnista majoitukseen ja ohjelman suunnitteluun. Linja on mielettömän siisti systeemi, jossa kaikki rullaa kohdallaan ja jokainen pääsee käyttämään omia lahjojaan. Nautin linjalla olosta niin paljon, että jäin jumiin kesänkin yli ihan eilispäivän asti, jolloin linja loppui tältä vuodelta.

Kauaa en ehdi poissa olemaan sillä, aloitan viikon päästä kansainvälisyyslinjalla Topiaksen kanssa. Aiomme lähteä opiston kautta ns. lyhytaikaiseen lähetystyöharjoitteluun, joka on opiston kautta mahdollista. Kansainvälisyyslinja sisältää kuukauden mittaisen lähijakson, jonka aikana valmentaudutaan 3-24kk kestävälle ulkomaanjaksolle käytännössä missä tahansa päin maailmaa. Pari ystävääni lähti Ghaanaan kuurojen lasten kouluun, yksi lähtee Kyprokselle hoitamaan seksi-ja pornoteollisuuden ihmiskaupan uhrien lapsia ja pari Japaniin. Me taas saamme olla ensimmäisinä Kansanlähetyksen historiassa lähdössä Islantiin. Kansainvälisyys on Ryttylän linjoista suurin, eikä syyttä.

Odotellessamme helmikuista lähtöämme Islantiin aiomme opiskella syksyn ajan opistolla apologialinjan kanssa uskon järki-ja tiedeperäistä puolustamista. Apologialinja on Ryttylän linjoista uusin, enkä ehkä kestä, miten mielenkiintoinen syksy meillä on edessä. Samankaltainen linja, teologialinja, on myös parhaimmistoa Ryttylässä. Linjat ovat oivia niille, jotka tahtovat vahvistaa uskonsa pohjaa. Linjoilla pohditaan universumia, maailmankaikkeutta ja kaikkea, sekä sitä, mikä sitä kaikkea pyörittää. Jumala on luonut meille järjen, ja toivoo meidän myös käyttävän sitä yrittäessämme ymmärtää maailmaa, jonka Hän on luonut.

Jokaisella Ryttylän linjalla saa osallistua säännöllisesti raamattulinjan luentoihin, jotka perehtyvät kaiken perustaan, Jeesukseen ja Raamattuun. Opetus on uskomattoman hyvää, väkevä sanaa päivästä toiseen. Kansanlähetyksessä mahtavaa on se, että asioista voidaan luennoilla keskustella hyvässä hengessä, eivätkä opettajat, edes vierailevat, yritä ahtaa omaa näkemystään oppilaiden kurkusta alas. Kaiken saa ja PITÄÄ kyseenalaistaa. Keskustelua syntyy luennoilla usein, välillä väittelyäkin, ja se on mahtavaa. Jokainen saa tulla opistolle niiltä lähtökohdilta kuin haluaa, on sitten luterilainen tai hellari, uskossa tai ei, ja jokaista kunnioitetaan. Keskustelu on aina tervettä.

Ryttylässä elämä ei todellakaan lopu luentojen loppuun iltapäivällä klo 14:30 Tuntuu, että Ryttylässä puoleensa vetävistä voimista merkittävimpiä ovat ihmiset ja yhteisö, johon saadaan kuulua. Ryttylässä ihmiset oikeasti juttelevat toisilleen. Jokainen tulee toiselleen tutuksi, jos vain haluaa, ja huikeita yhteisiä kokemuksia ja tempauksia syntyy väistämättä jatkuvasti. Milloin ihmiset haluavat pitää ylistysiltoja, milloin lähteä Tampereelle katsomaan speksiä tai ryhtyä ompelemaan ja myymään kymmenittäin haaremihousuja. Yhteisön voima on valtava.

Sinä, joka olet uskossa, etkä ole vielä viettänyt vuotta Ryttylässä: tule käymään! Äläkä vain käymään, vaan tule linjalle tai periodille! Ryttylässä on jotain, mitä ei ole missään muualla. Olen rehellisesti sitä mieltä, että jokainen ansaitsisi kokea palan sitä, mitä minä olen vuoden aikana kokenut. Se on vain jotain, mikä pitää kokea, ennen kuin ymmärtää.

Sinä, joka et vielä tunne Jeesusta ja koet, että höpötän omiani kuten kaikki muutkin uskovat, ja koet ehkä, ettei Ryttylä olisi sinulle oikea paikka: Tule tutustumaan, tule katsomaan, millaista Ryttylässä on. Olen tuonut useita ei-uskovia ystäviäni Ryttylään, ja uskon, että suurin osa on yllättynyt positiivisesti. Siellä vain on jotain, joka saa ihmiset tuntemaan olonsa hyväksi ja tervetulleeksi. Älä epäile - tule tsekkaamaan hoodit ja näkemään minua - täällä minä olen, kun missään muualla en voisi olla onnellisempi.

"Vielä palaan kotikylään,

vielä palaan Ryttylään. 

Reunusta raitin kävelemään, 

kadonnutta etsimään." 

Nähdän joskus - Ryttylässä!

(Ps. tämä ei ollut maksettu mainos, vaan sydämestä puhuttua totta.)

http://kansanlahetysopisto.fi

Maata näkyvissä 2014

Maata oli jälleen näkyvissä muutama päivä sitten (ja on edelleen). Viikonloppuun mahtui valtava määrä bändejä, ystäviä, roudausta, esiintymiskuumetta, ramppikuumetta, helpotuksen tunnetta, karkkia, ihmisten kohtaamista, ylitystä ja rakkautta. Kuvia tuli otettua muutama, mutta festareilla kuvailu jää usein paljon muita tapahtumia vähäisemmäksi, joten lavakuvia ei ole kuin pari kämäistä Katajaisesta kansasta. Viikonloppu oli mahtava, kiitos tiimille ja kiitos Jeesukselle. 

Ps bongaa nassuni. 

Musateatterilinjan tytsyt :3

Mutta ootko miettinyt koskaan 

mitä jos jumala onkin totta?

Hei, tervetuloa tiedänkin 

kuka oot ja oon odottanut 

jo niin pitkään koska saan sut syliin

tervetuloa kotiin. 

Hei terveluoa kuuletko, 

oot oikeessa paikassa, sen löysit jo.

Mitä ne susta tietää, mä lupaan

ei tarvii pelätä enää. 

Osani olkoon suuri taikka pieni

haltuusi uskon elämäni, tieni. 

Kaikkia meitä Isä johdata, 

sinun on vlata, voima ja kunnia. 

Ps itken ensivuonna kun Katajaista kansaa ja idän ihmeitä ei enää näy ;_;

Piirsin filosofin biteiksi ja pikseleiksi

Syyslomani sisälsi kolme pääteemaa:

1. Nukkuminen, uni, lepo, makoilu, sluibailu ja relaaminen. Niin hyvää. 

2. Syöminen. Noms. 

3. Myhmelöiden, höpönassujen, mummujen, ystävien, pööpöjen ja piipiäisten näkeminen. Pus pus love uu. <3

Näiden teemojen välissä olevan ajan piirsin. Tietokoneella. Piirtopöydällä, jonka ihana mummuni antoi ylioppilaslahjaksi. (Nykyajan ja äärettömän tiedon valtaväylällä surffaileva mummuni, jonka muuten tiedän lukevan tämänkin postauksen. Hyvä mummu!)

(Plutium 74 on mahtava.)

Anyway, nyt kun aikaa riitti, päätin testailla hiukan uutta vempelettä sekä sen mukana tullutta Manga Studio Debut -ohjelmaa, joka on toistaiseksi ainoa koneellani oleva piirustusohjelma, joka tunnistaa paineen. Meni monta tuntia ja paljon sähläystä, ennen kuin onnistuin vihdoin löytämään nappulan, josta saa värit näkymään, joten tiesin hankkeeni olevan hyvällä pohjalla. Surman suuhun siis. 

Olin katsonut Topiaksen kanssa Watschmenin edeltävänä viikonloppuna. Surkea ja ylipitkä elokuva, jonka kuitenkin pelasti aivan ihana, karismaattinen, yhteiskuntakriittinen ja sanavalmis Rorschach, lempihahmoni, jonka päädyin lopulta piirtämään. 

Ajatus kasvokuvasta ensimmäisenä piirtopöytäväkerryksenä tuntui turhan kunnianhimoistelta (Sidenote: kunnianhimo kunniaan!), joten tyydyin siluettiin, jossa siinäkin oli mielestäni ihan tarpeeksi tekemistä. Ainakin kun miettii sitä ajan määrää, jonka tämän ääressä vietin. 

Tallensin muutamia väliversioita - niitä on mielestäni kiva katsella jälkeenpäin. ^^ Lisäksi halusin näyttää käyttämäni layerit. Ah, mitä tekisinkään ilman layereitä. 

Tässä siis alkuperäinen kuva...

...jjja tässä näette lopullisen version. Olen hyvin kovin erittäin tyytyväinen. Tosin pitää ottaa huomioon pieni perfektionistipuoleni sekä panostuksen määrä. Laskeskelin kuluttaneeni tähän loman aikana reippaasti yli 25 tuntia. Niin käy, kun innostuu. 

Loppuun täysin asiaan kuulumaton klippi, joka vain pitää nähdä.

Oikein sääliks käy Obaman tonttua. :<

Olen se, jonka etäisyys voi mennä mutkalle

Olen se, jonka vieressä kukaan ei saa luennolla rauhaa jatkuvan sähläämisen, kassin könttäämisen ja tavaroiden tiputtelun takia.
Olen se, joka maalaa kahvilla.
Olen se, jonka repusta löytyy roskien lisäksi yleensä mm. ainakin kolme eri tarkoitukseen kuuluvaa vihkoa, Carmolis-tippoja, kardemummapotkö, kuulakärkikynä, Raamattu, tieltä tms. löydetty pantillinen tölkki, tinapilli ja sakset.
Olen se, joka löytää suunnattoman ilon teekupin ääreltä.
Olen se, joka haluaa aina istua keskellä.
Olen se, joka jaottelee sanat hyvän- ja rumankuuloisiin.
Olen se, jolla on flanellipaitafetissi.
Olen myös se, jolla on kaksi pakkomiellettä. Näistä veijareista ajattelin nyt avautua.

Elämääni liittyy tiettyjä sääntöjä. Ensimmäinen on se, ettei tolppaa voi kiertää kaverin kanssa eri puolelta. Tähän liittyy typerä ja semitraaginen, tosin avattuna ihan järkevänoloinen selitys.

Olen nimittäin keksinyt, että kaksi toisiinsa tiettyjen tunteiden kautta sitoutunutta ihmistä ovat toisiinsa sidoksissa myös käytännössä. Ihmisten välissä menee näet näkymätön naru, joka venyy sitä mukaa, kun ihmisten asemat toisiaan kohtaan muuttuvat. Toisin sanottuna tämä on siis ihmisten välinen etäisyys. Pakkomielteen tästä tekee se, että etäisyys voi myös tehdä mutkan tai kulman, mikäli kaksi ihmistä kiertää toplan tai esteen eri puolelta, jolloin naru jaa esteen taakse. Jos kohde on ohitettu 5m sitten, on kahden ihmisten välinen etäisyys 10m, eikä se siitä enää lyhene, ellei estettä mennä kiertämään oikein, mitä tuskin tulee enää tapahtumaan. Sitten joudun elämään kuvitellen, että etäisyyteni johonkin vieressä olevaan läheiseeni on jotain 20345980909845km, ja se pitenee jokaisella askeleella kahden askeleen verran. 

Paitsi, että pakkomielle on kiusallinen minulle, vaikeuttaa se myös jokaisen ympärilläni liikkuvan ihmisen jokapäiväistä elämää. Yhden kanssa liikkuessani voin hyvin itse kiertää tolpan siltä puolelta kuin hänkin, mutta isossa porukassa tietysti jokaisen pitää kiertää samalta puolelta. Siispä olen alati paimentamassa ystäviäni menemään vain yhtä kautta, jottei etäisyys kenenkään kanssa pääse taittumaan. Usein nämä ystäväni tekevät asiasta vaikeaa kiertämällä tahallaan eri puolilta, mikä taas pahentaa henkistä helvettiäni. Tosin, en jaksa ikuisesti taistella yksin, jääkööt sitten kilometrien päähän, ihan sama mulle. Ainakin melkein. 

Toinen sääntö rajoittaa elämääni pienemmällä alueella, mutta vähintään yhtä tiukasti. Astianpesukoneen aterinkoria tyhjentäessäni tunnen välitöntä tarvetta haastaa itseni kisaan, missioon, tehtävään, joka tuntuu vähintääkin elämän ja kuoleman kysymykseltä. Tässä tehtävän säännöt kiteytettynä: 

1. Jos tartut ensiksi haarukkaan, on sinun löydettävä JOKAIKINEN haarukka korista, ennen kuin voit laittaa niitä paikoilleen laatikkoon. 

2. Tämän jälkeen siirryt seuraavaan lajiin. Jos sen jälkeen huomaat jonkun aiemmin bongaamatta jääneen haarukan, on missiosi epäonnistunut, ja olet keittiön pahin luuseri. Ole seuraavalla kerralla tarkempi, senkin mäntti. 

3. Jos kuitenkin satut onnistumaan saamaan kaikki aterimet omilla vuoroillaan paikoilleen, eikä mikään ole välttänyt katsettasi, olet onnistunut - toistaiseksi. Siispä sinun on seuraavalla kerralla yritettävä seuraavaa haastetta. Tällä kertaa et saa edes HIPAISTA lusikoita haarukoiden vuorolla. 

4. Jos mokaat haasteen nro 2, siirryt automaattisesti takaisin lähtöpisteeseen, eli nössölevelille. 

Huonona ninjana en ole onnistunut toisessa haasteessa vielä kertaakaan, joten taistoni tulee olemaan luultavasti loppumaton. Paitsi jos taivaassa ei ole astianpesukoneita. 

Painavia sanoja rakkaudesta

Olen miettinyt viimevuosina hyvin, hyvin paljon ihmissuhteita ja todennut, että ne ovat kaiken sen hyvän ohella myös melko vaikeita. Kahden ihmisen yhteensovittaminen kestävällä tavalla on ehkä monimutkaisin asia maailmassa, ja sitä mutkikkaammaksi se muuttuu, mitä vahvempaa sidettä ollaan punomassa. Teorian tasolla se on helppoa, mutta käytännössä vaatii mielettömän määrän vastuuta, uskollisuutta, välittämistä, epäitsekkyyttä ja kykyä valita oikein erilaisissa tilanteissa.Minä vai hän? Yhdessä vai erikseen? Kestääkö vaiko ei kestä? Mitä kestää? Kuinka paljon kestää?

Niin. Rakkaus on mielestäni vaikeaa, olit sitten kaukosuhteessa tai lähisuhteessa, vuosia tai vasta kokeilemassa, naimisissa tai tapailemassa tai ihan mitä ikinä. Vaikeaa.

Erityisen vaikeaksi olen kokenut sanan rakkaus. Mitä se on? Milloin tykkää toisesta niin paljon, että voi sanoa rakastavani häntä? Milloin maaginen raja on ylitetty? Silloin kun aletaaan seurustella, vai kun mennään naimisiin, vai kun harrastetaan seksiä ekan kerran vai kun on koettu ensimmäinen hirmuriita?

Useimmiten ihminen alkaa käyttää sanaa rakkaus, kun on ollut toisen kanssa kuukauden, tai viikon, eikä aina edes sitä. Sen vain jotenkin tietää, sanotaan. Kun tunteet ovat riittävän suuria, sanotaan. Mutta mistä voi tietää, milloin tuntee riittävän isosti?

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. (1. Kor. 1:4-8)

Alettuani seurustella Topiaksen kanssa reilu vuosi sitten, tunsin mielestäni vahvasti, mutten uskonut sen riittävän. Nyt tunnen isommin, tunteet ovat kasvaneet, on syntynyt tietynlainen side, jota ei ole muihin ihmisiin, mutta riittääkö se? Riittääkö vuosi, tai yhdessä vietetty aika, tai kokemukset? Rakastammeko toisiamme?

Toistaiseksi olemme tulleet siihen tulokseen, että emme. Emme rakasta. Rajua, mutta emme ole vielä koskaan sanoneet sitä suurta lausetta tosissamme toisillemme. Minä rakastan sinua. Itse olen joskus muutaman ensimmäisen kuukauden aikana aamupöpperössä kaiken ollessa kivaa ja kaunista, mutta myöhemmin ymmärtänyt, etten ole tiennyt, mistä puhun. 

Rakkaus ei ole sitä, että olet löytänyt jonkun, joka tekee sinut onnelliseksi, ja siksi hyväksyt hänet sydämeesi. Rakkaus on sitä, että olet löytänyt jonkun, josta välität niin paljon, että päätät haluta tehdä hänet onnelliseksi, vaikka hän ei aina pystyisikään tekemään sinulle samaa. Ennen sitä sinun on osattava tehdä itse itsesi onnelliseksi. Kukaan muu ei voi tehdä sitä sinun puolestasi. Kukaan muu ei tunne sinua niin hyvin kuin sinä itse. (Ainakaan tosielämässä. Elokuvissa ja kirjoissa taas kaikki on mahdollista.)

Rakkaus ei ole tunne, joka katoaa savuna ilmaan kun mieli tai henkilö muuttuu. Jos sanot toiselle rakastavasi häntä, etkä enää jonkin ajan kuluttua voi sanoa uudestaan samoin, et ole koskaan rakastanutkaan. Rakkaus on päätös rakastaa, vaikka henkilö ei olisikaan niin rakastettava - vaikka hän ei olisikaan se sama, johon tutustuit - vaikka hän muuttuisi. Koska rakkaus ei ole tunne. 

Valokeila toista kohti

Ihmisten kanssa kommunikointi, keskustelu ja yhdessäolo on varmaan paras asia maan päällä. Ihmiset ympärilläni tekevät maailmastani sellaisen kivan ja kauniin paikan, jollaisena sen tällä hetkellä koen. Olen onnekas saadessani käydä matkaani niin ihanien, erilaisten ja upeiden mestariteosten kanssa. Se on mieletön siunaus ja lahja. Kiitos teille. 

Olen käynyt muuuutaman keskustelun elämäni aikana ja voin sanoa, että kokemusta on ehtinyt kertyä. Olen kiinnittänyt huomiota asioihin, jotka tekevät siitä miellyttävää tai vähemmän miellyttävää. Olen huomannut, että on asioita, jotka ovat yksinkertaisesti ihania, ja joita ihmisten pitäisi EHDOTTOMASTI tehdä enemmän! Niitä asioita on kolme, ja aion nyt listata ne tähän ja toivoa, että ottaisit näistä onkeesi. Yritän itsekin. 

1. PUHUTTEELMINEN NIMELLÄ. Melkein mikään ei ole keskustelussa niin ihanaa, kuin oman nimen kuuleminen. Suomalaiset kutsuvat toisiaan aivan liian vähän nimillä, en edes muista, milloin oilsin kuullut oman nimeni keskustelussa. On kauheaa tajuta, miten usein yritetään kiinnittää toisen huomio sanomalla pelkästään "Hei!" tai jotain muuta yhtä typerän anonyymiä. Oman nimen kuuleminen on kuin musiikkia korville, se tekee alitajuisesti voimakkaan tunteen siitä, että minä olen tärkeä, nyt puhutaan minulle! Se on sanaton kunnianosoitus, viesti siitä että sinä olet tärkeä, haluan puhua juuri sinulle enkä kenellekään muulle. Tää on ehdoton must, lisää tätä.

2. KOSKETTAMINEN on toinen melkein yhtä hyvä tapa, tosin tarvitaan viereen ihminen joka ei pelkää toisen kosketusta. Kosketus toimii melko lailla samoni kuin nimen sanominen. Sen avulla saa kerrottua toiselle, että hän on tärkeä osa keskustelua, jossa on kyse jostain erityisesti kahden osapuolen välisestä asiasta, joka on oleellisella tavalla tärkeä, ei mikään sivuhuomautus. 

3. KYSYMYSTEN ESITTÄMINEN. Uskon, että jokainen haluaa kokea olevansa tärkeä ja ainakin sisimmässään kaipaa huomion saamista, vaikkei itsetunto juuri tietyllä hetkellä oilsikaan riittävän vahva ottamaan sitä vastaan. Kysymysten esittäminen on mielestäni ihana tapa antaa toisen olla hetken aikaa huomion keskipisteenä. Se antaa tilaisuuden itseilmaisulle, henkilö saa antaa jotain itsestään, ja vielä ilman, että hänen tarvitsee itse tehdä aloitetta. Päinvastoin, häneltä on jopa pyydetty sitä. On ihanaa vastata kysymyksiin, ja mitä syvempi kysymys, sen parempi. Näin itse koen. 

Siinä ne. Ihmiset, olkaa uteliaita toisistanne, koskettakaa, puhutelkaa nimellä, kyselkää, näyttäkää että toinen on tärkeä. Antakaa toisillenne mahdollisuus olla hetki valokeilassa.

Duracell, ole hyvä.

Eilenillalla noin yhdentoista aikaan julkaisin Facebook -seinälläni valokuvapostauksen Life -leiriltä. Hetkeä myöhemmin oli julkaisuun tullut alla oleva tiedotus eräältä nimeämainitsemattomalta henkilöltä.

Asianomainen vaikutti ottaneensa pahasti nokkiinsa tästä hirveästä häntä kohtaan kohdistuneestä syrjinnästä, jonka tahaton toimeksipanija olin minä. Osoitan mitä syvimmät anteeksipyyntöni herra Järvenpäälle ja toivon, että tämä kokoelma menneisyydestä lämmittäisi hänen irtirevittyä sydäntään. 

P.s. Toivottavasti nautit tästä, ystäväni. halusin korvata kokemasi vääryyden.