VAROITUS! Materiaali saattaa sisältää eeppistä hihkutusta!

Niin. Kun on lykätyn äikän kirjallisuusesseen viimeinen palautuspäivä, blogin kirjoittamisesta tulee äkkiä hypertärkeää. Niin tärkeää, ettei sitä kertakaikkiaan VOI jyrätä jollain turhalla kirjallisuusesseellä.

Viikonloppu oli jotain niin käsittämättömän mahtavaa, ettei sitä kannata tai edes voi tässä kuvata niin, että lopputulos olisi riittävän tyhjentävä. Ajattelin kuitenkin jälleen hiukan maiskutella sanoilla, ihan vain jo senkin takia että muistaisin itse. 

Maata Näkyvissä -festarit. Topias, Atte, Tonja, Ossi, Jankku, Jenni, Miisa, Taija, Tatu, Ville, Eetu, Laura, Niko, Eero, aiojhgökldjadrjgökldsfjgö niin paljon niin paljon niin paljon ihmisiä. Idän Ihmeet. Maailman värit. Katajainen Kansa, Saraste, Kls., Theocracy, Hawk Nelson, Great Wide North. Niin vähän unta. Pitti, niin hyvä tanssiporukka, hiki, mahautuminen, hali, hali. Hali. Lattia. Tunteita. Niin monta moikkaa. Filosofia, festarikissa, kimppakyyti, väärät kaistanvaihdot. Vuodatus, ylistys, rukous, ehtoollinen, niin hyvää Pyhää Henkeä.

Dimitri kuulee Idän Ihmeistä...

Kuule, vihastu ja sitten ihastu. Niin minä tein, siitä tosin on jo vähän aikaa. 

---

Tänään olen nukkunut ja ollut tekemättä mitään, koska kun voimia on tuhlannut niin voimia on hankittava. Skippasin väsymyksen takia äikänkokeen, tiedostin että tulen joka tapauksessa saamaan paremman numeron jos menen tekemään uusintoihin. 

Mietin, että olisi ehkä ihan hyvä löytää joku kultainen keskitie säntäilyn ja paikallaan pysymisen välillä, koska teen molempia suhteellisen intensiivisesti sitten kun jompaan kumpaan ryhdyn. Toisaalta olen ihan onnellinen molempiin, tein sitten kumpaa tahansa, joten ehkä asialla ei ole kiire. Lisäksi säntäily väsymiseen asti taitaa kuulua perusluonteeseeni, joten sen rajoittaminen saattaisi olla vaikeampi homma. Ehkä pitäydyn sittenkin tässä epätasaisessa elämässäni. Aikuisena on aikaa olla tasainen. 

Olen miettinyt milloin ihminen on aikuinen siitä asti, kun täytin 18 vuotta ja huomasin, ettei minusta tullutkaan sellaista. Olen kysellyt siitä ihmisiltä paljon, ja saanut monenlaisia vastauksia. Ne eivät toistaiseksi ole miellyttäneet minua lainkaan. Ehkä saan vielä joskus tietää, ehkä en. Toistaiseksi olen suhteellisen tyytyväinen lapseuteeni. 

Onpa sekava postaus taas näin vaihteeksi.

Tunnen hiukan huonoa omaatuntoa, kun en ole pitkään aikaan valokuvannut mitään mielenkiintoista, ja sen takia bloginikin kuvakanta on pysynyt hiukan tylsänpuoleisena. Olen nuija. myönnetään. Onneksi dillet ystäväni ovat vähintään yhtä nuijia, ja kuvasivat kännykkäni täyteen ihania uusia kuvia sillä välin kun olin itse permannolla todistamassa omaa erityisyyttäni. Niin myös he. Hyvä yleisö, saanko esitellä, blogihistoriani ensimmäiset salamavalokännykkäkuvat: 

Näitä rakastan... sydänsydän... 

Olen utelias. Tykkään tehdä sellaisia typeriä tempauksia ja lakkoja, joissa ei oikeastaan ole mitään järkeä. Haluan vain ottaa selvää, miltä tuntuu olla ilman maitoa tai Facebookia tai olla vuorokausi kokonaan syömättä. Nyt olen saanut päähäni, että voisi olla jännää yrittää elää pelkillä hedelmillä. Sen yhdistäminen punttisharjoitteluun saattaa olla hiukan haastavaa, mutta typerä ja holtiton kun olen niin miksei? 

Vielä jossain vaiheessa. 

Ainiin, vannoin sen vikan mönkään menneen puolimaratonin jälkeen etten enää koskaan osallistu viralliseen juoksutapahtumaan... (Ne jotka eivät vielä tienneet, niin kesän alussa Suomen suurimman juoksutapahtuman Helsinki City Runin tollot tienosoittajat möhlivät jobinsa ja osoittivat juoksijoille väärän reitin, joka oli 466 metriä alle virallisen puolimaratonmatkan. 17 000 juoksijaa diskattiin. *Koko kehon kattava inhon ja sanoinkuvaamattoman frustraation väristys*) ...No, viimeviikolla päätin että juoksen maratonin vielä jonain päivänä. Miksi? Koska Jumala on antanut minulle jalat ja kaiken muunkin tarvittavan. Koska voin. Halleluja sille. Halleluja elämälle.

Ainiin, se essee. Vanrikki Stoolin tarinat ja äärimmäisen virallinen, paneutumalla kirjoitettu kirjallisuusessee, here I come! En ole lukenut kirjaa edes puoliväliin, mutta tajunnanvirta on hyvä. 

Huomioteippiä arkimasennukseen

Syksyni ja etenkin alkusyksyisen burnoutini vuoksi/aikana olen joutunut pohtimaan arkea. Mikä tekee elämästäni toisinaan niin hirveän raskasta ja epämiellekästä? Miksi on niin vaikea nousta ylös sängystä aamuisin ja kauhistella väsyneenä tulevaa päivää, joka todellisuudessa sisältäisi kaikki hyvän päivän elementit?

Yksi syy löytyi biologisista tekijöistä. Anemia. Vereni suorastaan huutaa lisää rautaa. Se ei kuitenkaan voi olla ainoa syy, sillä en usko että kaikilla onnettomilla ja masentuneilla on pulaa punasoluista. Tiedän, ettei esimerkkitapauksellani Hillevillä ainakaan ole. Mene ihmeessä lukemaan fiktiivinen, todellisuutta heijasteleva tarina Hillevistä tämän kirjoitukseni lopusta. 

Täten koen löytäneeni suuren syyllisen onnettomuuteen. Arki. Se se on. En nyt tarkoita sitä maanantaista perjantaihin jatkuvaa ajanjaksoa, jolloin on pakko käydä koulussa/töissä, nukkua liian vähän ja tehdä muita velvollisuuksia eli usein asioita, joita ei mitenkään erityisen paljon rakasta. Tarkoitan arjella sellaista elämää, jota itse olen elänyt jo monta kuukautta. Sellaista tasaisen harmaata, latistunutta, rutinoitunutta, sairaan hidasta ja väritöntä elämää. Sellaista, josta puuttuu kipinä. 

Kipinän löytäminen ja kirkkaana pitäminen ei ole helppoa. Väitän, että se on yksi elämisen suurimmista haasteista. Se, ettei alistu arjelle ja anna sen painaa itseään alas ja muuttaa ajatuksia ja toimia osaksi harmaankirjavaa massaa, on taitolaji. Harvat onnistuvat. Hillevi ei onnistunut. (Mene ihmeessä lukemaan fiktiivinen, todellisuutta heijasteleva tarina Hillevistä tämän kirjoitukseni lopusta. (Toistoistoisto kunniaan.))

Arki osaa tuottaa pettymyksen. Se osaa pilata sellaisenkin päivän, jonka Luoja alunperin tarkoitti sinulle täydelliseksi. 

Elämän ei tarvitse olla mitenkään erikoista, jotta arjen saisi pysymään poissa. Sen ei tarvitse olla yhtä juhlaa. Se saa olla tavallista, ja niin pitääkin, sillä yleisesti ottaen se on juuri sitä. Hyvin, hyvin tavallista. Juuri niin kuin ihmisetkin. (Ainakin tavalliset sellaiset. Olen tästä aivan varma.)

Kipinä on se, jolla taistellaan arkea vastaan. Elämänjanoksi sitä myös kutsutaan. Mutta miten se saadaan pidettyä elossa? Säännöt ovat yksinkertaiset. Niin yksinkertaiset, että luulen suurimman osan ärsyyntyvän hienosta vastauksesta, jonka muodostamiseen pieni pääni on käyttänyt paljon aikaa. Se tulee tässä: 

Jos et pidä siitä, mitä näet/kuulet/teet/koet, muuta se. 

Niin yksnkertaista. 

Jos elämäsi on ällöttävän myrkynvihreää, älä jää katsomaan sitä inhottuneena ja jatka siinä talsimista, vaan tee mitä hyvänsä tehdäksesi siitä jotain muuta. MITÄ TAHANSA. Roiski koko ämpärin täydeltä neonsinistä ympärillesi, ja anna myrkynvihreän paistaa sieltä täältä. Niin kaunista. Niin.... jännittävää. Nyt sitä jaksaa taas katsella hetken pidempään. Sitten sen voi taas sutata uudestaan.

I regarded the world as such a sad sight 

Until I viewed it in black and white

Then I reviewed every frame and basic shape

And sealed the exits with caution tape

Don't refocus your eyes in the darkness

And don't remember this place unless

I describe all the things that you cannot see

And we'll unravel the mystery

- Owl City - Dear Vienna -

Täytä elämäsi unelmilla, väreillä, muodoilla. Käytä huomioteippiä, paljon huomioteippiä. Älä anna päiviesi venyä suoraksi viiva__________________________________ksi. Tee ruttuja, kuoppia, ylämäkiä, alamäkiä. Ihmettele ja kysele paljon. Kyseenalaista omat normisi.  Kokeile juoda aamukahvi pöydän alla tai kiinnostua kymmeneksi minuutiksi jostain, mikä sinua ei yleensä kiinnosta. Ole utelias, ole tiedonjanoinen, ole vastaanottava.

Oman arkeni tappamisen tulosta. Näin äidinkielentunnitkin saavat merkityksen.

© Galapril <3

Ainiin, tässä se tarina: 

Näin Hillevi epäonnistuu onnellisuudessa

Hillevi on terve, 35 -vuotias lähihoitaja. Hänellä on aviomies ja kaksi lasta, Hermanni 10v ja Sipuliina 4v. Perheellä on omakotitalo, riittävä toimeentulo ja paljon mahdollisuuksia yhteisen ajan viettoon vanhempien päivätöiden ansiosta. Hillevillä on hyvät välit vanhempiinsa ja paljon ystäviä. Hillevillä on kaikki edellytykset onnellisuuteen. Hän ei kuitenkaan ole.

Aamulla Hillevi herää klo. 6:15. Hän menee keittämään kahvia ja ärjyy lapset ja miehensä ylös sängystä. Hän ajaa lapset kouluun ja kurvaa puoli seitsemäksi työpaikalleen, josta hän pääsee pois 16:30. Hän käy kaupassa, menee kotiin, ulkoiluttaa koiran, siivoaa, laittaa ruoan, katsoo telkkaria ja menee nukkumaan. Seuraavana päivänä hän toistaa mekaanisesti kaiken edellisessä kappaleessa luetellun ja miettii, miksi ei ole tyytyväinen elämäänsä.

Eräänä aamuna Hillevin silmät eksyvät lukemaan muropaketin kylkeä, jossa on teksti: "Aloita terveellinen tapa nousta päivään! All Braneilla tulet virkeämmäksi ja elämäsi kirkastuu!" (tai jotain vastaavaa yhtä hienoa, lupaavaa ja inspiroivaa.) Hillevi innostuu. Hän alkaa syödä All Braneja joka aamu. Samalla hän päättää aloittaa elämäntapamuutoksen. Hän ottaa intervellit osaksi päivälenkkiään ja ostaa jääkaappiin inkivääriä, koska on lukenut sen terveysvaikutuksista.

Hillevi on onnellinen, hän on löytänyt elämäänsä suunnan. Hänellä on vihdoin jotain, jolla on onnistunut rikkomaan harmaan, oravanpyörämäisen arkensa. Hillevi jaksaa hihkua elämäntapamuutoksestaan viikon. Innostus hupenee samaa tahtia murojen kanssa. Tadaa, Hillevi on palannut takaisin harmaaseen arkeensa, jota on elänyt viimeiset 10 vuotta. Näin Hillevi epäonnistuu onnellisuudessa.