Kovaa kuin aikuisten elämä

Huomaan monesta asiasta elämässäni, että olen alkanut kasvaa aikuiseksi. Se teini-ikäinen tyttö, jonka piti meikata ja laittaa hiuksensa joka aamu vakuuttaakseen itselleen, että on kuin muutkin, on lentänyt tuhkana tuulessa jonnekin. Tilalla on joku, joka tälläkin hetkellä kauhistelee, miten nopeasti hän putoaa pilvien päältä kovalle maan kamaralle. Aikuisten maahan.

Olin esimerkiksi haljeta onnesta, kun tällä viikolla käydessäni luomukaupassa näin korissa valtavan kasan halkeilleita, tuoreelta tuoksuvia ruisleipiä. Ostin sellaisen, ja menin onnessani sitä sitten kotiin nakertelemaan. Ja se. Oli. Hyvää. Mietin kuitenkin, ettei sellainen olisi paria vuotta aiemmin tullut mieleenikään. Silloin olisin luultavasti valinnut herkutteluun leivän sijaan suklaalevyn, keksipaketin tai vanukkaan. Hintakin olisi ollut huomattavasti kevyempi verrattuna pikkuiseen superluomuruisleipään. Kovaan kuin elämä.

Huomaan myös lukevani mielelläni Suomen Kuvalehteä. Lehteä, joka koostuu politiikasta, taloudesta ja maailman musertavimmista uutisista. - Siis kaikesta tylsästä ja yleissivistävästä.

Itsevarmuuteni on kehittynyt aika paljon keskenkasvuisesta, lauma-ajattelevasta yläasteikäisestä. Päätin tänä kesänä alkavani käyttää pyöräilykypärää, jahka vain löydän sellaisen yksilön, jonka alle rastatukkani istuu. Tällä hetkellä tilanne tosin näyttää aika pahalta. (Joudun ostamaan myös 8 numeroa liian ison ylioppilaslakin, koska rastapääni ei mahdu normaalin pään kokoiseen lakkiin...)

Tässä kohdassa voin huokaista helpotuksesta, puuuh, ja olla onnellinen siitä, ettei aikuiseksi kasvaminen tarkoita kaiken hyvän, vilpittömän ja lapsellisen jättämistä taakse. Piltti on edelleen välipalat top5 -listassani, ja leikkipuistoa parempaa illanviettopaikkaa saa hakea. Ja on sitä Demiäkin kiva lukea, heti kun Suomen Kuvalehti on plärätty läpi.