Hän kulkee, astuu kukkapenkkiin. Orava laulaa, kissat saarnaavat. Harmaat tuolit eivät enää seiso suorassa. - Ne huokailevat kärsimättöminä, odottaen suklaabrowniekeksejä, joita pian ehtoollisella tarjotaan. Tunnistelevyt ovat kadonneet ihmisten kauloista. Kukat jäävät lahkeentaitokseen, kuivuvat sinne ja säilyvät tuleville sukupolville. Vaikeus kikattaa selän takana. Yleisö hiljenee. Tänään on tuomarin päivä, tänään herneenpalotkin tahtovat kukkia ja loistaa Jeesukselle.
Älä huoli, olen ihan yhtä hämilläni kuin sinäkin. Voivoi. Joskuskin kun pääsisi selville siitä, mitä aivot tahtovat sanoa.
Kirjoitin äskeisen tekstin viikonloppuna leirillä opetusta kuunnellessani. Pahis. Halusin vain kirjoittaa jotain. Jotain. Jotain. Tajunnanvirtaa, missä ei ole yhtään mitään järkeä. Eikä tarvitsekaan olla. Lopputuloksena on omituinen ryöpytys jostain alitajunnan syövereistä. Kuten edeltävä teksti.
Aloitin kirjoittamisen tietoisesti seiskaluokalla, vaikkakin olin jo ala-asteella tykännyt tarinoiden kirjoittamisesta. Yläasteella aloin parhaan kaverini kanssa väsäillä jatkokertomusta, jossa vuoroteltiin kirjoittamista muutaman kappaleen pätkissä. Juoni oli lähes täysin spontaani, ja syntyi lennossa. Puolen vuoden kirjoittamisn jälkeen teos oli valmis. Lopputulos oli mielettömän upea, traagisen romanttinen, hirmujännittävä seikkailukertomus à la 13 -vuotias. Tuo 13 -vuotias oli varma, että joku tuottaja suostuisi kalliilla hinnalla sen ostamaan, ja niinpä kirjasta tulisi myyntimenestys, joka leviäisi kaikkien ikäpolvirajojen yli. Vähän niinkuin Potterit. Right, right?
Toisin sanoen teksti oli järkyttävää. Näin 5 vuotta vanhempana en voi enää lukea sitä ilman, että aivoni alkavat kirvellä niin paljon, että kirja on pakko piilottaa. Hyvin. Niin, ettei sitä näkisi silmissään enää koskaan.
 |
| Joskus kun kuva on oikein tylsä, säädöt saa pistää öreriksi. |
Niin paljon...
...kliseitä
...romantisointia
...imelyyttä
...sädehtivän upeita, koskettavia korulauseita, joita kukaan ei ymmärrä
...salaperäistä salaperäisyyttä
...rakkautta ensi silmäyksellä, rajatonta rakastamista, hirveää vihaa
plaaplaa.
Ei. Ei. Ei.
No, jokainen taiteilija on ollut joskus oppipoika. Tämän murrosikäisen yliherkän vaiheen jälkeen olen ottanut hieman rauhallisemmin sellaisten suurien tunteiden kanssa, joista itselläni on kokemusta edelleen hyvin vähän tai ei lainkaan. Kirjoittaminen on kuitenkin yhä mukavaa. Olen siirtynyt kirjoittelemaan satunnaista tajunnanvirtaa, josta joskus syntyy jotain kivaa, joskus ei. Jos jotain saisin pyytää, pyytäisin persoonallisuutta teksteihini. Sellaista omaa juttua, mikä erottaa tekstin kaikesta muusta.
Lisäksi hulluuttani otin viime syksynä osaa National Novel Writing Monthiin. 50 000 sanaa marraskuun aikana. Reilu 120 word -sivua. Tuskaa. Kokemus sekin, kokeile ihmeessä, jos elämäsi on liian mielenkiintoista, et tahdo viettää aikaa ihmissuhteiden hoitamiseen, liikuntaan, harrastuksiin tai mihinkään muuhunkaan typerään ja turhanpäiväiseen, ja sinulta löytyy luovuutta sekä 3-8 tuntia ylimääräistä aikaa joka päivä 30 päivän ajan. SuosittelennnnnnNOT.
Ylimääräinen uutislähetys: Douglas Adams. Linnunradan Käsikirja. Maailmankaikkeuden mahtavin kirja. Lukekaa.
Vanhoja tekstejäni en kuitenkaan pysty enää lukemaan, ja muutaman vuoden kuluttua nykyiset tekstini ovat mielestäni niin hirveää luettavaa, että ennemmin jätän tekstini lukematta kuin riskeeraan vielä toistaiseksi toimintakykyisen oikean aivopuoliskoni. Niin tulee käymään tämänkin tekstin kohdalla. Haa... Haa. .. Haa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti