Kahvila, ah, kahvila

Ajattelin joskus, varmaankin vielä syksyllä, että kahviloissa käyminen on turhaa ja typerää rahan haaskausta - vain hullu haluaa maksaa kahdesta kupista kahvia saman verran kuin puolesta kilosta poroja (siis kahvinporoja, eheh eh.), josta saa ties kuinka monta kuppia ihan yhtä hyvää kahvia oman kodin lämmössä omista, tutuista kupeista. Miten kenelläkään on rahaa kuluttaa liki kymmenen euroa pariin kahvikuppiin ja leivonnaiseen. 

Se on jotain täysin käsittämätöntä.

Viimeaikoina olen kuitenkin alkanut ymmärtää näitä ihmisiä, jotka etsivät tiensä lempikahvilaansa viikoittain, jopa päivittäin. Olen ymmärtänyt, miksi. 

Sain viimekesänä tutkailla erilaisia ihmisiä oikein lähietäisyyteltä, kun olin töissä kahvilatneitinä Pakkahuoneen kahvilassa. Vakioasiakkaita oli useita, ja jokaisella oli oma seuransa tai puuhansa, johon keskittyi kahvikuppinsa äärellä. Jotkut tulivat päivittäin juuri tietyn ystävänsä kanssa, toiset taas tulivat yksin ja löysivät aina seuraa aamupäivän auringon suosimasta vakiopöydästään, jossa vaihdettiin tuntikausia mielipiteitä ja uutisia. Jotkut taas tulivat yksin ja olivat yksin, lukivat lehteä, katselivat kaunista maisemaa ja keskittyivät omiin ajatuksiinsa. Eräs toivotti joka ikinen aamu saman tervehdyksen, toinen halusi välttämättä rooibos-teetä tayypillisen haudutetun sijaan. 

Koko kesän ihmettelin ja samalla ihailin näitä ihmisiä, jotka jaksoivat raahautua kahvilaan surkeallakin säällä vain saadakseen kupillisen kotitekoiseen verrattuna huomattavan ylihinoiteltua kahvia. Ihailin sitä, miten aikuiset ihmiset halusivat ottaa aikaa itselleen tai ystävälleen ja sen sijaan, että olisivat nähneet näitä somessa, he halusivat nähdä heidät oikeasti ja tehdä jotain kivaa yhdessä. (Useissa tapauksissa aikuisten mielestä kuppi kahvia on yhtä kuin kiva.) Nautin suunnattomasti saadessani huomata ystävien istuneen samassa pöydässä tuntikausia intensiivisesti jutellen ties mistä. En tiennyt, että sellainen voisi kuulua aikuisten elämään - oman ajan ottaminen. 

Nyt kun olen itse löytänyt muutaman lempikahvilan, olen alkanut ymmärtää sen merkityksen. Kahvila on mahtava paikka. Viihdyttävässä kahvilassa, jossa on hyvät ja pehmoiset istuimet ja viihtyisä ympäristö, voi istua tuntikausia. Tarjoilulla ei sellaisessa tialnteessa ole edes hirveästi merkitystä. Edellispäivänä istuin cafe Wallilassa neljä tuntia putkeen yksin, lukien kirjaani. Olen itseasiassa ravannut siellä melkein joka päivä viimeisen perin viikon ajan aina kun olen sain suinkin ollut kotona. Mitäpä muuta pääsykokeeton abiturientti kirjoitusten jälkeen tekisikään. 

Kahvikupin äärellä keskittymiskykyni ja mielenrauhani ovat aivan huipussaan. Mieli on tyyni, ja tuntuu, ettei mikään voisi haavoittaa. Sama fiilis jatkuu vielä pitkään senkin jälkeen kun olen astunut ovesta ulos. En ymmärrä, mikä siinä on niin ihmeellistäm mutta sen vaikutus on huomattava. Tunnen itseni myös itsenäisemmäksi, jollain tavalla varttuneemmaksi, joka saa istua rauhassa, saa ajatella omiaan, saa eksyä unelmiinsa ja palata sitten takaisin maan pinnalle juuri silloin kun se itseltä parhaalta tuntuu. Rakastan sitä. Se on harmonista, lähes täydellistä. 

Se on jotain täysin käsittämätöntä.