Filosofisuusfisu

Mistä maailma on tullut?

En tiedä, ei kiinnosta.

Onko tämä todellisuus?

Miksi sen pitäisi kiinnostaa?

Mitä on filosofia?

Jotain tylsää. 

Jos ihmistä ei kiinnosta todellisuuden olemassaolo, eikö se tarkoita sitä, että todellisuus voisi vain kadota vain koska ketään ei kiinnosta.

Miksi ihmisiä ei kiinnosta?

Ai miksikö?

Miksi pohtia tylsiä asioita kun voi keskittyä hedonismin pauloihin, iloihin, rivouksiin. 

Ylistys muoviselle keskinkertaisuudelle. 

Kim Jong Topu: Epäilyttävän oloinen opus.

---

Niin. 

Olen miettinyt asioita hyvinkin paljon viimekuukausina. Eräs ihminen on saanut jo valmiiksi mietiskelevän minäni villiintymään, ja niinpä olen alkanut tietoisesti pohtia, punnita, ajatella, määrittää ja funtsia kaiken maailman juttuja. 

Kaiken. Maailman. 

Se on oikeasti ihan sairaan siistiä. Vielä keväällä en kokenut olevani keskivertoa filosofisempi ihmisotus, mutta aloin tiettyjen tapahtumien ja ihmisen vaikutuksesta pohtia filosofisuuttani. Halusin kuulla myös muiden ihmisten mielipiteitä asiaan. 

"Oonks mä sun mielestä filosofisempi ku ihmiset yleensä?"

"Eve hei. Oot sä. Kukaan muu ei miettis et desilitramitat on 

symppiksiä. Tai ainakaan sanois sitä ääneen."

Niinpä kai sitten. 

Tiedostettuani filosofisuuteni päästin sen kesän aikana valloilleen. Rakastan syvällisiä keskusteluja, joita saan käydä läpi muutaman ihanan ihmisen kanssa, jotka elämä on maailmaani tuonut. Sitä maailmaa on tosi jees ihmetellä yhdessä. Tosi jees. 

Jos filosofisuus piilee jossain, se piilee varmasti paljaissa varpaissa. Sieltä se kurkkaa. Kukkuu, fisufisu!

(Siitä desilitramitasta vielä... sitä kohtaan on yksinkertaisesti pakko tuntea sympatiaa. Se ei yritä olla mitään, mitä ei ole. Sen tehtävä on mitata desilitra, ja se tekee sen hyvin ja mukisematta. Se on hyvä omassa tehtävässään, ja se riittää sille. Desilitramitta on hyvä esine. Aamupalapöytäfilosofiaa at Rusko.)

Lisää varjoja ja monta maalia.

Menin maanantaina historian ylioppilaskokeeseen hyvin, hyvin valmistautumattomana. Kuudesta kurssikirjasta olin ylipäätään avannut ensimmäisen, senkin viimeisen kerran kuukausi sitten. Abikertauskirjani taas olin lukenut neljän ensimmäisen kurssin asiat kerran läpi. Panostukseni oli ollut siit täysi kymppi, ainakin melkein, ja olin vielä aamulla varma, että tulisin kirjaimellisesti kirjoittamaan historiankirjat uusiksi.

No, ihme ja kumma ja siunaus, suurin osa kokeen kysymyksistä sijoittui ainakin suurimmaksi osaksi oman, hyvin suppean tietokapasiteettini alueelle. Tein molemmat jokerit ja saatoin saada joistain tehtävistä jopa täydet. Fiilikseni oli yksinkertainen: Score. 

Menin fonitunnille. Se ei ollut niin score. Historia oli sekoittanut pääni niin, että olin unohtanut soittamisesta muutaman pikkuseikan: 

1. Miten puhalletaan oikein.
2. Miten pitkä on tahti.
3. Miten saadaan aikaan korkeita ja matalia ääniä.
4. Miten fraseerataan.
5. Miten kielitetään.
6. Miten saadaan aikaan kovia ja hiljaisia ääniä.
7. Miten estetään vinkuminen.
8. Miten luetaan nuotteja.
9. Miten pidetään rytmi.
10. Mikä ylipäätään ON rytmi.

Edeltävä lista ei sisällä liioittelua. Musiikin tekeminen on monimutkaista, ja kaikki, mikä vain voi mennä vikaan, meni vikaan. Kaikki paitsi itseironia.

Fonitunnin jälkeen ajattelin spontaanisti lähteä parantamaan maailmaa: Menin tätini oven taakse, koputin, moikkasin, halasin ja sanoin: "Tulin hieromaan sua!" - Pelastin kuulemma päivän. Tuli hyvä mieli. Ja pikkuisen kummityttöni pupillit ovat kuin kaksi mustaa aukkoa. O.O Suloinen paapero.

Kotiin palatessani ja lauleskellessani radioiskelmää autossa omassa autuaassa yksinäisyydessäni sain puhelun eräältä maailman murjomalta ystävältäni, joka tarvitsi rukousapua. Laitilan Honkkarin parkkiksella vesisateen alla vietetyn rukoushetken jälkeen omakin sydän tuntui taas kevyeltä. Score.

On ryhdyttävä kirjoittamaan runoja.

Kuten ennen -jälkeen -kuvista näkyy, en pystynyt pitämään näppejäni erossa piirustuksestani senkään jälkeen, kun olin julistanut sen valmiiksi postaamalla tekeleen blogiini. Joskus ylimääräinen parantelu ei tee kuin hallaa, mutta tällä kertaa se näemmä kannatti. Tein korjauksia silmiin ja paransin varjostusta. Olen tyytyväinen, ja niin on näemmä Topiaskin. - Ahdistus on kadonnut otuksen kasvoilta. Voin vihdoin sanoa: VALMIS.

Ou mai kudness. 

Sinä päivänä kun Eve piirsi sinut hän ei muuta tehnytkään.

Eilen oli sunnuntai. Päivä ennen keskipitkän ruotsin kuullunymmärtämiskoetta. Fiksumpi olisi varmaankin lukenut sanoja. (Fiksumpi olisi varmaankin ylipäätään LUKENUT kirjoituksiin...) Minä sen sijaan piirsin. 

Olen aina rakastanut projekteja. Usein projektit joista innostun ovat tavalla tai toisella luovia ja enemmän tai vähemmän älyttömiä. Jos keksin itselleni mieleisen projektin, tartun siihen kaksin käsin kiinni: Sitoutan kaiken energiani ja aikani siihen... En ajattele mitään muuta, en tee mitään muuta. Siitä tulee senhetkinen elämäntarkoitukseni. 

Eilen minulle kävi suunnilleen noin. Heräsin yhdentoista aikaan, ja aamupalapöydässä tulin ajatelleeksi: 

"Eve hei, mitä jos piirtäisit pitkästä aikaa jotain!"

Mikäs siinä, ajattelin. Ja niinpä aloin piirtää. Piirsin yhteensä 8 tuntia. Puoli kahdestatoista puoli kahdeksaan tuijottelin Topiasta silmiin. Kyllä. Sinä päivänä en tehnyt mitään muuta. Mitään. Muuta. Se oli hyvä päivä.

 Ajattelin postata tänne vähän työvaiheitani päivän varrelta. Enkä vain ajatellut, vaan POSTASIN. Näin sen tapahtui.

 

 

Yllä versio, jota pidin monta päivää lopullisena. Hetken katseltuani huomasin kevyen ahdistuksen olion silmissä, joka oli korjattava. 

 

Tadaa, tässä lopullinen, epäahdistuneempi versio. Hyvin erittäin tyytyväinen olen. Aina onnistuessani koen, että ko. työ on ehkä upeinta mitä olen koskan saanut aikaan.Niin myös tällä kertaa. Kiitos herralle lahjoistani.

(c) Saara Kannisto

Raajapostaus

Hei kaikki.

Väsymysmelankolisuusaikaansaamattomuusmasennukseni ei ole vieläkään ottanut helpottaakseen. Ahdistavaa. Tämän vuoksi en ole myöskään saanut aikaiseksi kirjoittaa aikohin ainoatakaan uutta blogipostausta. Tällä hetkellä olen kiinnostunut lähinnä paljain varpain kävelemisestä ja iskelmän kuuntelemisesta. Kyllä. Syyskuu saapui ja minä hullu paljain varpain aamuisin 5°C lämpötilassa joka aamu kouluun ja iltapäivällä takaisin. Kenkien etsiminen tuntuu yksinkertaisesti liian haastavalta - kaikki jalkineet tuntuvat hiertävän, eikä ihme, kun on viimeiset 4 kuukautta kävellyt kaikkialla ja kaikkialle paljain varpain. 

Olen ollut oikeastaan koko kesän aikeissa kertoa paljasvarpailustani. Olen kirjoittanut aiheesta kaksi postausta, joista kummankin olen kuitenkin jättänyt itsekritiikin kuristaessa julkaisematta. Jaksamiseni ei tällä hetkellä riitä luomaan kritiikkini läpäisevää tekstikokonaisuutta, joten ajattelin nöyrtyä julkaisemaan toisen vanhoista luonnoksistani. En itse pidä ko. luonnoksesta lainkaan, mutta ainakin teksti on elinvoimaisempaa ja myönteisempää kuin tämänhetkinen mielentilani, josta kerron ehkä jonain iltana lisää. 

Pitemmittä puheitta annan vuoron n. kolme kuukautta nuoremmalle Evelle. 

Tässä ovat minun jalkani.

Fiilikseni niitä kohtaan ovat kovin ristiriitaiset. 

Katsokaa nyt niitä. Ne ovat niin rumat. 

Jalat ovat mielestäni ehkä rumin asia koko ihmisruumiissa. Ihan tosi. Nilkasta alaspäin oleva mötikkä ei ole minkään mallinen. Se on vain kummallinen, epämuodostunut kiila, jota ei voi saallisesti kuvailla toiselle tyhjentävästi. Sitten siinä "terävimmässä" kärjessä törröttää viisi erikokoista möllykkää, kuin kasvainta. Kaikki vähemmän siistissä rivissä. Suoraan sanottuna alan usein tuntea suoranaista psykedeliaa jalkoja katsellessani. Jos minulta kysytään, niin kauniita jalkoja ei ole olemassakaan. Anteeksi, te kaikki jalkafetististit.

Olivat jalat sitten kuinka rumat hyvänsä, pidän niistä hyvää huolta. Josta pääsemmekin siihen jalkojen parhaaseen käyttömuotoon, paljasvarpailuun.

Tiedätkö, miten suloisen sileä ja viileä on kaupan lattia?
Tiedätkö, millaista on astua vahingossa rautaisen, polttavan kuuman viemärinkannen päälle?
Tiedätkö, miten pehmeä on kirkon punainen karvamatto?
Tiedätkö, miltä muta tuntuu varpaiden välissä?
Tiedätkö, millainen ääni kuuluu paljaista varpaista kauppakeskuksen rappusissa? Taptaptap.
Tiedätkö, miten hyvältä tuntuu kastella varpaansa pieneen sadevesilätäkköön?
Entä tiedätkö, ovatko jalat hetkeä sen jälkeen puhtaammat vai likaisemmat kuin ennen lätäkköön astumista?
Tiedätkö ollenkaan, miten kertakaikkisen hyvältä se tuntuu?

Jos tiedät, mahtavaa! Jos et, sinun on ehdottomasti kokeiltava.

Sen lisäksi, että paljasvarpailu tuntuu äärettömän hyvältä ja tekee elämästä taas hiukan moniuloitteisempaa, se on myös paljon, PALJON terveellisempää jaloille kuin kenkien käyttäminen. Jalka saa astua vapaasti ja jalkapohjan lihakset saadat kehittyä juuri niin kuin niiden pitäisi.

Olen jo monta vuotta tykännyt käppäillä kadulla ja kotona ilman kenkiä. Tänä vuonna päätin, että heitän kengät talvivaatekaapin pohjalle, ja alan tassutella avojaloin. Tavoitteena olisi kasvattaa syksyksi sellaiset söpöt hobittijalat, joissa on anturat. Siten voisin juosta vaikka uudella sepelillä."

Naps, näin palaamme karuun, syksyiseen nykyisyyteen. Pettymyksekseni täytyy myöntää, etten pysty juoksemaan sepelillä - pikkukivet tuntuvat edelleen yhtä ilkeiltä päkiän alla kuin keväällä. Toisaalta on siistä huomata, miten lasinsirpaleeseen astuminen ei haittaa vähääkään. Astuin kesän aikana yhteensä neljä kertaa lasinsiruun, eikä sellainen mennyt karaistuneesta jalkapohjastani läpi yhdelläkään kerralla.

Rakastan paljasvarpailua edelleen. Koen kriisiä, mitä teen sitten kun ilmat kylmenevät liikaa ja jalkapohja alkaa jäätyä asfalttiin kiinni?

Tarvitsen talvijalkineet.