Lisää varjoja ja monta maalia.

Menin maanantaina historian ylioppilaskokeeseen hyvin, hyvin valmistautumattomana. Kuudesta kurssikirjasta olin ylipäätään avannut ensimmäisen, senkin viimeisen kerran kuukausi sitten. Abikertauskirjani taas olin lukenut neljän ensimmäisen kurssin asiat kerran läpi. Panostukseni oli ollut siit täysi kymppi, ainakin melkein, ja olin vielä aamulla varma, että tulisin kirjaimellisesti kirjoittamaan historiankirjat uusiksi.

No, ihme ja kumma ja siunaus, suurin osa kokeen kysymyksistä sijoittui ainakin suurimmaksi osaksi oman, hyvin suppean tietokapasiteettini alueelle. Tein molemmat jokerit ja saatoin saada joistain tehtävistä jopa täydet. Fiilikseni oli yksinkertainen: Score. 

Menin fonitunnille. Se ei ollut niin score. Historia oli sekoittanut pääni niin, että olin unohtanut soittamisesta muutaman pikkuseikan: 

1. Miten puhalletaan oikein.
2. Miten pitkä on tahti.
3. Miten saadaan aikaan korkeita ja matalia ääniä.
4. Miten fraseerataan.
5. Miten kielitetään.
6. Miten saadaan aikaan kovia ja hiljaisia ääniä.
7. Miten estetään vinkuminen.
8. Miten luetaan nuotteja.
9. Miten pidetään rytmi.
10. Mikä ylipäätään ON rytmi.

Edeltävä lista ei sisällä liioittelua. Musiikin tekeminen on monimutkaista, ja kaikki, mikä vain voi mennä vikaan, meni vikaan. Kaikki paitsi itseironia.

Fonitunnin jälkeen ajattelin spontaanisti lähteä parantamaan maailmaa: Menin tätini oven taakse, koputin, moikkasin, halasin ja sanoin: "Tulin hieromaan sua!" - Pelastin kuulemma päivän. Tuli hyvä mieli. Ja pikkuisen kummityttöni pupillit ovat kuin kaksi mustaa aukkoa. O.O Suloinen paapero.

Kotiin palatessani ja lauleskellessani radioiskelmää autossa omassa autuaassa yksinäisyydessäni sain puhelun eräältä maailman murjomalta ystävältäni, joka tarvitsi rukousapua. Laitilan Honkkarin parkkiksella vesisateen alla vietetyn rukoushetken jälkeen omakin sydän tuntui taas kevyeltä. Score.

On ryhdyttävä kirjoittamaan runoja.

Kuten ennen -jälkeen -kuvista näkyy, en pystynyt pitämään näppejäni erossa piirustuksestani senkään jälkeen, kun olin julistanut sen valmiiksi postaamalla tekeleen blogiini. Joskus ylimääräinen parantelu ei tee kuin hallaa, mutta tällä kertaa se näemmä kannatti. Tein korjauksia silmiin ja paransin varjostusta. Olen tyytyväinen, ja niin on näemmä Topiaskin. - Ahdistus on kadonnut otuksen kasvoilta. Voin vihdoin sanoa: VALMIS.

Ou mai kudness.