VAROITUS! Materiaali saattaa sisältää eeppistä hihkutusta!

Niin. Kun on lykätyn äikän kirjallisuusesseen viimeinen palautuspäivä, blogin kirjoittamisesta tulee äkkiä hypertärkeää. Niin tärkeää, ettei sitä kertakaikkiaan VOI jyrätä jollain turhalla kirjallisuusesseellä.

Viikonloppu oli jotain niin käsittämättömän mahtavaa, ettei sitä kannata tai edes voi tässä kuvata niin, että lopputulos olisi riittävän tyhjentävä. Ajattelin kuitenkin jälleen hiukan maiskutella sanoilla, ihan vain jo senkin takia että muistaisin itse. 

Maata Näkyvissä -festarit. Topias, Atte, Tonja, Ossi, Jankku, Jenni, Miisa, Taija, Tatu, Ville, Eetu, Laura, Niko, Eero, aiojhgökldjadrjgökldsfjgö niin paljon niin paljon niin paljon ihmisiä. Idän Ihmeet. Maailman värit. Katajainen Kansa, Saraste, Kls., Theocracy, Hawk Nelson, Great Wide North. Niin vähän unta. Pitti, niin hyvä tanssiporukka, hiki, mahautuminen, hali, hali. Hali. Lattia. Tunteita. Niin monta moikkaa. Filosofia, festarikissa, kimppakyyti, väärät kaistanvaihdot. Vuodatus, ylistys, rukous, ehtoollinen, niin hyvää Pyhää Henkeä.

Dimitri kuulee Idän Ihmeistä...

Kuule, vihastu ja sitten ihastu. Niin minä tein, siitä tosin on jo vähän aikaa. 

---

Tänään olen nukkunut ja ollut tekemättä mitään, koska kun voimia on tuhlannut niin voimia on hankittava. Skippasin väsymyksen takia äikänkokeen, tiedostin että tulen joka tapauksessa saamaan paremman numeron jos menen tekemään uusintoihin. 

Mietin, että olisi ehkä ihan hyvä löytää joku kultainen keskitie säntäilyn ja paikallaan pysymisen välillä, koska teen molempia suhteellisen intensiivisesti sitten kun jompaan kumpaan ryhdyn. Toisaalta olen ihan onnellinen molempiin, tein sitten kumpaa tahansa, joten ehkä asialla ei ole kiire. Lisäksi säntäily väsymiseen asti taitaa kuulua perusluonteeseeni, joten sen rajoittaminen saattaisi olla vaikeampi homma. Ehkä pitäydyn sittenkin tässä epätasaisessa elämässäni. Aikuisena on aikaa olla tasainen. 

Olen miettinyt milloin ihminen on aikuinen siitä asti, kun täytin 18 vuotta ja huomasin, ettei minusta tullutkaan sellaista. Olen kysellyt siitä ihmisiltä paljon, ja saanut monenlaisia vastauksia. Ne eivät toistaiseksi ole miellyttäneet minua lainkaan. Ehkä saan vielä joskus tietää, ehkä en. Toistaiseksi olen suhteellisen tyytyväinen lapseuteeni. 

Onpa sekava postaus taas näin vaihteeksi.

Tunnen hiukan huonoa omaatuntoa, kun en ole pitkään aikaan valokuvannut mitään mielenkiintoista, ja sen takia bloginikin kuvakanta on pysynyt hiukan tylsänpuoleisena. Olen nuija. myönnetään. Onneksi dillet ystäväni ovat vähintään yhtä nuijia, ja kuvasivat kännykkäni täyteen ihania uusia kuvia sillä välin kun olin itse permannolla todistamassa omaa erityisyyttäni. Niin myös he. Hyvä yleisö, saanko esitellä, blogihistoriani ensimmäiset salamavalokännykkäkuvat: 

Näitä rakastan... sydänsydän... 

Olen utelias. Tykkään tehdä sellaisia typeriä tempauksia ja lakkoja, joissa ei oikeastaan ole mitään järkeä. Haluan vain ottaa selvää, miltä tuntuu olla ilman maitoa tai Facebookia tai olla vuorokausi kokonaan syömättä. Nyt olen saanut päähäni, että voisi olla jännää yrittää elää pelkillä hedelmillä. Sen yhdistäminen punttisharjoitteluun saattaa olla hiukan haastavaa, mutta typerä ja holtiton kun olen niin miksei? 

Vielä jossain vaiheessa. 

Ainiin, vannoin sen vikan mönkään menneen puolimaratonin jälkeen etten enää koskaan osallistu viralliseen juoksutapahtumaan... (Ne jotka eivät vielä tienneet, niin kesän alussa Suomen suurimman juoksutapahtuman Helsinki City Runin tollot tienosoittajat möhlivät jobinsa ja osoittivat juoksijoille väärän reitin, joka oli 466 metriä alle virallisen puolimaratonmatkan. 17 000 juoksijaa diskattiin. *Koko kehon kattava inhon ja sanoinkuvaamattoman frustraation väristys*) ...No, viimeviikolla päätin että juoksen maratonin vielä jonain päivänä. Miksi? Koska Jumala on antanut minulle jalat ja kaiken muunkin tarvittavan. Koska voin. Halleluja sille. Halleluja elämälle.

Ainiin, se essee. Vanrikki Stoolin tarinat ja äärimmäisen virallinen, paneutumalla kirjoitettu kirjallisuusessee, here I come! En ole lukenut kirjaa edes puoliväliin, mutta tajunnanvirta on hyvä. 

Huomioteippiä arkimasennukseen

Syksyni ja etenkin alkusyksyisen burnoutini vuoksi/aikana olen joutunut pohtimaan arkea. Mikä tekee elämästäni toisinaan niin hirveän raskasta ja epämiellekästä? Miksi on niin vaikea nousta ylös sängystä aamuisin ja kauhistella väsyneenä tulevaa päivää, joka todellisuudessa sisältäisi kaikki hyvän päivän elementit?

Yksi syy löytyi biologisista tekijöistä. Anemia. Vereni suorastaan huutaa lisää rautaa. Se ei kuitenkaan voi olla ainoa syy, sillä en usko että kaikilla onnettomilla ja masentuneilla on pulaa punasoluista. Tiedän, ettei esimerkkitapauksellani Hillevillä ainakaan ole. Mene ihmeessä lukemaan fiktiivinen, todellisuutta heijasteleva tarina Hillevistä tämän kirjoitukseni lopusta. 

Täten koen löytäneeni suuren syyllisen onnettomuuteen. Arki. Se se on. En nyt tarkoita sitä maanantaista perjantaihin jatkuvaa ajanjaksoa, jolloin on pakko käydä koulussa/töissä, nukkua liian vähän ja tehdä muita velvollisuuksia eli usein asioita, joita ei mitenkään erityisen paljon rakasta. Tarkoitan arjella sellaista elämää, jota itse olen elänyt jo monta kuukautta. Sellaista tasaisen harmaata, latistunutta, rutinoitunutta, sairaan hidasta ja väritöntä elämää. Sellaista, josta puuttuu kipinä. 

Kipinän löytäminen ja kirkkaana pitäminen ei ole helppoa. Väitän, että se on yksi elämisen suurimmista haasteista. Se, ettei alistu arjelle ja anna sen painaa itseään alas ja muuttaa ajatuksia ja toimia osaksi harmaankirjavaa massaa, on taitolaji. Harvat onnistuvat. Hillevi ei onnistunut. (Mene ihmeessä lukemaan fiktiivinen, todellisuutta heijasteleva tarina Hillevistä tämän kirjoitukseni lopusta. (Toistoistoisto kunniaan.))

Arki osaa tuottaa pettymyksen. Se osaa pilata sellaisenkin päivän, jonka Luoja alunperin tarkoitti sinulle täydelliseksi. 

Elämän ei tarvitse olla mitenkään erikoista, jotta arjen saisi pysymään poissa. Sen ei tarvitse olla yhtä juhlaa. Se saa olla tavallista, ja niin pitääkin, sillä yleisesti ottaen se on juuri sitä. Hyvin, hyvin tavallista. Juuri niin kuin ihmisetkin. (Ainakin tavalliset sellaiset. Olen tästä aivan varma.)

Kipinä on se, jolla taistellaan arkea vastaan. Elämänjanoksi sitä myös kutsutaan. Mutta miten se saadaan pidettyä elossa? Säännöt ovat yksinkertaiset. Niin yksinkertaiset, että luulen suurimman osan ärsyyntyvän hienosta vastauksesta, jonka muodostamiseen pieni pääni on käyttänyt paljon aikaa. Se tulee tässä: 

Jos et pidä siitä, mitä näet/kuulet/teet/koet, muuta se. 

Niin yksnkertaista. 

Jos elämäsi on ällöttävän myrkynvihreää, älä jää katsomaan sitä inhottuneena ja jatka siinä talsimista, vaan tee mitä hyvänsä tehdäksesi siitä jotain muuta. MITÄ TAHANSA. Roiski koko ämpärin täydeltä neonsinistä ympärillesi, ja anna myrkynvihreän paistaa sieltä täältä. Niin kaunista. Niin.... jännittävää. Nyt sitä jaksaa taas katsella hetken pidempään. Sitten sen voi taas sutata uudestaan.

I regarded the world as such a sad sight 

Until I viewed it in black and white

Then I reviewed every frame and basic shape

And sealed the exits with caution tape

Don't refocus your eyes in the darkness

And don't remember this place unless

I describe all the things that you cannot see

And we'll unravel the mystery

- Owl City - Dear Vienna -

Täytä elämäsi unelmilla, väreillä, muodoilla. Käytä huomioteippiä, paljon huomioteippiä. Älä anna päiviesi venyä suoraksi viiva__________________________________ksi. Tee ruttuja, kuoppia, ylämäkiä, alamäkiä. Ihmettele ja kysele paljon. Kyseenalaista omat normisi.  Kokeile juoda aamukahvi pöydän alla tai kiinnostua kymmeneksi minuutiksi jostain, mikä sinua ei yleensä kiinnosta. Ole utelias, ole tiedonjanoinen, ole vastaanottava.

Oman arkeni tappamisen tulosta. Näin äidinkielentunnitkin saavat merkityksen.

© Galapril <3

Ainiin, tässä se tarina: 

Näin Hillevi epäonnistuu onnellisuudessa

Hillevi on terve, 35 -vuotias lähihoitaja. Hänellä on aviomies ja kaksi lasta, Hermanni 10v ja Sipuliina 4v. Perheellä on omakotitalo, riittävä toimeentulo ja paljon mahdollisuuksia yhteisen ajan viettoon vanhempien päivätöiden ansiosta. Hillevillä on hyvät välit vanhempiinsa ja paljon ystäviä. Hillevillä on kaikki edellytykset onnellisuuteen. Hän ei kuitenkaan ole.

Aamulla Hillevi herää klo. 6:15. Hän menee keittämään kahvia ja ärjyy lapset ja miehensä ylös sängystä. Hän ajaa lapset kouluun ja kurvaa puoli seitsemäksi työpaikalleen, josta hän pääsee pois 16:30. Hän käy kaupassa, menee kotiin, ulkoiluttaa koiran, siivoaa, laittaa ruoan, katsoo telkkaria ja menee nukkumaan. Seuraavana päivänä hän toistaa mekaanisesti kaiken edellisessä kappaleessa luetellun ja miettii, miksi ei ole tyytyväinen elämäänsä.

Eräänä aamuna Hillevin silmät eksyvät lukemaan muropaketin kylkeä, jossa on teksti: "Aloita terveellinen tapa nousta päivään! All Braneilla tulet virkeämmäksi ja elämäsi kirkastuu!" (tai jotain vastaavaa yhtä hienoa, lupaavaa ja inspiroivaa.) Hillevi innostuu. Hän alkaa syödä All Braneja joka aamu. Samalla hän päättää aloittaa elämäntapamuutoksen. Hän ottaa intervellit osaksi päivälenkkiään ja ostaa jääkaappiin inkivääriä, koska on lukenut sen terveysvaikutuksista.

Hillevi on onnellinen, hän on löytänyt elämäänsä suunnan. Hänellä on vihdoin jotain, jolla on onnistunut rikkomaan harmaan, oravanpyörämäisen arkensa. Hillevi jaksaa hihkua elämäntapamuutoksestaan viikon. Innostus hupenee samaa tahtia murojen kanssa. Tadaa, Hillevi on palannut takaisin harmaaseen arkeensa, jota on elänyt viimeiset 10 vuotta. Näin Hillevi epäonnistuu onnellisuudessa. 

Filosofisuusfisu

Mistä maailma on tullut?

En tiedä, ei kiinnosta.

Onko tämä todellisuus?

Miksi sen pitäisi kiinnostaa?

Mitä on filosofia?

Jotain tylsää. 

Jos ihmistä ei kiinnosta todellisuuden olemassaolo, eikö se tarkoita sitä, että todellisuus voisi vain kadota vain koska ketään ei kiinnosta.

Miksi ihmisiä ei kiinnosta?

Ai miksikö?

Miksi pohtia tylsiä asioita kun voi keskittyä hedonismin pauloihin, iloihin, rivouksiin. 

Ylistys muoviselle keskinkertaisuudelle. 

Kim Jong Topu: Epäilyttävän oloinen opus.

---

Niin. 

Olen miettinyt asioita hyvinkin paljon viimekuukausina. Eräs ihminen on saanut jo valmiiksi mietiskelevän minäni villiintymään, ja niinpä olen alkanut tietoisesti pohtia, punnita, ajatella, määrittää ja funtsia kaiken maailman juttuja. 

Kaiken. Maailman. 

Se on oikeasti ihan sairaan siistiä. Vielä keväällä en kokenut olevani keskivertoa filosofisempi ihmisotus, mutta aloin tiettyjen tapahtumien ja ihmisen vaikutuksesta pohtia filosofisuuttani. Halusin kuulla myös muiden ihmisten mielipiteitä asiaan. 

"Oonks mä sun mielestä filosofisempi ku ihmiset yleensä?"

"Eve hei. Oot sä. Kukaan muu ei miettis et desilitramitat on 

symppiksiä. Tai ainakaan sanois sitä ääneen."

Niinpä kai sitten. 

Tiedostettuani filosofisuuteni päästin sen kesän aikana valloilleen. Rakastan syvällisiä keskusteluja, joita saan käydä läpi muutaman ihanan ihmisen kanssa, jotka elämä on maailmaani tuonut. Sitä maailmaa on tosi jees ihmetellä yhdessä. Tosi jees. 

Jos filosofisuus piilee jossain, se piilee varmasti paljaissa varpaissa. Sieltä se kurkkaa. Kukkuu, fisufisu!

(Siitä desilitramitasta vielä... sitä kohtaan on yksinkertaisesti pakko tuntea sympatiaa. Se ei yritä olla mitään, mitä ei ole. Sen tehtävä on mitata desilitra, ja se tekee sen hyvin ja mukisematta. Se on hyvä omassa tehtävässään, ja se riittää sille. Desilitramitta on hyvä esine. Aamupalapöytäfilosofiaa at Rusko.)

Lisää varjoja ja monta maalia.

Menin maanantaina historian ylioppilaskokeeseen hyvin, hyvin valmistautumattomana. Kuudesta kurssikirjasta olin ylipäätään avannut ensimmäisen, senkin viimeisen kerran kuukausi sitten. Abikertauskirjani taas olin lukenut neljän ensimmäisen kurssin asiat kerran läpi. Panostukseni oli ollut siit täysi kymppi, ainakin melkein, ja olin vielä aamulla varma, että tulisin kirjaimellisesti kirjoittamaan historiankirjat uusiksi.

No, ihme ja kumma ja siunaus, suurin osa kokeen kysymyksistä sijoittui ainakin suurimmaksi osaksi oman, hyvin suppean tietokapasiteettini alueelle. Tein molemmat jokerit ja saatoin saada joistain tehtävistä jopa täydet. Fiilikseni oli yksinkertainen: Score. 

Menin fonitunnille. Se ei ollut niin score. Historia oli sekoittanut pääni niin, että olin unohtanut soittamisesta muutaman pikkuseikan: 

1. Miten puhalletaan oikein.
2. Miten pitkä on tahti.
3. Miten saadaan aikaan korkeita ja matalia ääniä.
4. Miten fraseerataan.
5. Miten kielitetään.
6. Miten saadaan aikaan kovia ja hiljaisia ääniä.
7. Miten estetään vinkuminen.
8. Miten luetaan nuotteja.
9. Miten pidetään rytmi.
10. Mikä ylipäätään ON rytmi.

Edeltävä lista ei sisällä liioittelua. Musiikin tekeminen on monimutkaista, ja kaikki, mikä vain voi mennä vikaan, meni vikaan. Kaikki paitsi itseironia.

Fonitunnin jälkeen ajattelin spontaanisti lähteä parantamaan maailmaa: Menin tätini oven taakse, koputin, moikkasin, halasin ja sanoin: "Tulin hieromaan sua!" - Pelastin kuulemma päivän. Tuli hyvä mieli. Ja pikkuisen kummityttöni pupillit ovat kuin kaksi mustaa aukkoa. O.O Suloinen paapero.

Kotiin palatessani ja lauleskellessani radioiskelmää autossa omassa autuaassa yksinäisyydessäni sain puhelun eräältä maailman murjomalta ystävältäni, joka tarvitsi rukousapua. Laitilan Honkkarin parkkiksella vesisateen alla vietetyn rukoushetken jälkeen omakin sydän tuntui taas kevyeltä. Score.

On ryhdyttävä kirjoittamaan runoja.

Kuten ennen -jälkeen -kuvista näkyy, en pystynyt pitämään näppejäni erossa piirustuksestani senkään jälkeen, kun olin julistanut sen valmiiksi postaamalla tekeleen blogiini. Joskus ylimääräinen parantelu ei tee kuin hallaa, mutta tällä kertaa se näemmä kannatti. Tein korjauksia silmiin ja paransin varjostusta. Olen tyytyväinen, ja niin on näemmä Topiaskin. - Ahdistus on kadonnut otuksen kasvoilta. Voin vihdoin sanoa: VALMIS.

Ou mai kudness. 

Sinä päivänä kun Eve piirsi sinut hän ei muuta tehnytkään.

Eilen oli sunnuntai. Päivä ennen keskipitkän ruotsin kuullunymmärtämiskoetta. Fiksumpi olisi varmaankin lukenut sanoja. (Fiksumpi olisi varmaankin ylipäätään LUKENUT kirjoituksiin...) Minä sen sijaan piirsin. 

Olen aina rakastanut projekteja. Usein projektit joista innostun ovat tavalla tai toisella luovia ja enemmän tai vähemmän älyttömiä. Jos keksin itselleni mieleisen projektin, tartun siihen kaksin käsin kiinni: Sitoutan kaiken energiani ja aikani siihen... En ajattele mitään muuta, en tee mitään muuta. Siitä tulee senhetkinen elämäntarkoitukseni. 

Eilen minulle kävi suunnilleen noin. Heräsin yhdentoista aikaan, ja aamupalapöydässä tulin ajatelleeksi: 

"Eve hei, mitä jos piirtäisit pitkästä aikaa jotain!"

Mikäs siinä, ajattelin. Ja niinpä aloin piirtää. Piirsin yhteensä 8 tuntia. Puoli kahdestatoista puoli kahdeksaan tuijottelin Topiasta silmiin. Kyllä. Sinä päivänä en tehnyt mitään muuta. Mitään. Muuta. Se oli hyvä päivä.

 Ajattelin postata tänne vähän työvaiheitani päivän varrelta. Enkä vain ajatellut, vaan POSTASIN. Näin sen tapahtui.

 

 

Yllä versio, jota pidin monta päivää lopullisena. Hetken katseltuani huomasin kevyen ahdistuksen olion silmissä, joka oli korjattava. 

 

Tadaa, tässä lopullinen, epäahdistuneempi versio. Hyvin erittäin tyytyväinen olen. Aina onnistuessani koen, että ko. työ on ehkä upeinta mitä olen koskan saanut aikaan.Niin myös tällä kertaa. Kiitos herralle lahjoistani.

(c) Saara Kannisto

Raajapostaus

Hei kaikki.

Väsymysmelankolisuusaikaansaamattomuusmasennukseni ei ole vieläkään ottanut helpottaakseen. Ahdistavaa. Tämän vuoksi en ole myöskään saanut aikaiseksi kirjoittaa aikohin ainoatakaan uutta blogipostausta. Tällä hetkellä olen kiinnostunut lähinnä paljain varpain kävelemisestä ja iskelmän kuuntelemisesta. Kyllä. Syyskuu saapui ja minä hullu paljain varpain aamuisin 5°C lämpötilassa joka aamu kouluun ja iltapäivällä takaisin. Kenkien etsiminen tuntuu yksinkertaisesti liian haastavalta - kaikki jalkineet tuntuvat hiertävän, eikä ihme, kun on viimeiset 4 kuukautta kävellyt kaikkialla ja kaikkialle paljain varpain. 

Olen ollut oikeastaan koko kesän aikeissa kertoa paljasvarpailustani. Olen kirjoittanut aiheesta kaksi postausta, joista kummankin olen kuitenkin jättänyt itsekritiikin kuristaessa julkaisematta. Jaksamiseni ei tällä hetkellä riitä luomaan kritiikkini läpäisevää tekstikokonaisuutta, joten ajattelin nöyrtyä julkaisemaan toisen vanhoista luonnoksistani. En itse pidä ko. luonnoksesta lainkaan, mutta ainakin teksti on elinvoimaisempaa ja myönteisempää kuin tämänhetkinen mielentilani, josta kerron ehkä jonain iltana lisää. 

Pitemmittä puheitta annan vuoron n. kolme kuukautta nuoremmalle Evelle. 

Tässä ovat minun jalkani.

Fiilikseni niitä kohtaan ovat kovin ristiriitaiset. 

Katsokaa nyt niitä. Ne ovat niin rumat. 

Jalat ovat mielestäni ehkä rumin asia koko ihmisruumiissa. Ihan tosi. Nilkasta alaspäin oleva mötikkä ei ole minkään mallinen. Se on vain kummallinen, epämuodostunut kiila, jota ei voi saallisesti kuvailla toiselle tyhjentävästi. Sitten siinä "terävimmässä" kärjessä törröttää viisi erikokoista möllykkää, kuin kasvainta. Kaikki vähemmän siistissä rivissä. Suoraan sanottuna alan usein tuntea suoranaista psykedeliaa jalkoja katsellessani. Jos minulta kysytään, niin kauniita jalkoja ei ole olemassakaan. Anteeksi, te kaikki jalkafetististit.

Olivat jalat sitten kuinka rumat hyvänsä, pidän niistä hyvää huolta. Josta pääsemmekin siihen jalkojen parhaaseen käyttömuotoon, paljasvarpailuun.

Tiedätkö, miten suloisen sileä ja viileä on kaupan lattia?
Tiedätkö, millaista on astua vahingossa rautaisen, polttavan kuuman viemärinkannen päälle?
Tiedätkö, miten pehmeä on kirkon punainen karvamatto?
Tiedätkö, miltä muta tuntuu varpaiden välissä?
Tiedätkö, millainen ääni kuuluu paljaista varpaista kauppakeskuksen rappusissa? Taptaptap.
Tiedätkö, miten hyvältä tuntuu kastella varpaansa pieneen sadevesilätäkköön?
Entä tiedätkö, ovatko jalat hetkeä sen jälkeen puhtaammat vai likaisemmat kuin ennen lätäkköön astumista?
Tiedätkö ollenkaan, miten kertakaikkisen hyvältä se tuntuu?

Jos tiedät, mahtavaa! Jos et, sinun on ehdottomasti kokeiltava.

Sen lisäksi, että paljasvarpailu tuntuu äärettömän hyvältä ja tekee elämästä taas hiukan moniuloitteisempaa, se on myös paljon, PALJON terveellisempää jaloille kuin kenkien käyttäminen. Jalka saa astua vapaasti ja jalkapohjan lihakset saadat kehittyä juuri niin kuin niiden pitäisi.

Olen jo monta vuotta tykännyt käppäillä kadulla ja kotona ilman kenkiä. Tänä vuonna päätin, että heitän kengät talvivaatekaapin pohjalle, ja alan tassutella avojaloin. Tavoitteena olisi kasvattaa syksyksi sellaiset söpöt hobittijalat, joissa on anturat. Siten voisin juosta vaikka uudella sepelillä."

Naps, näin palaamme karuun, syksyiseen nykyisyyteen. Pettymyksekseni täytyy myöntää, etten pysty juoksemaan sepelillä - pikkukivet tuntuvat edelleen yhtä ilkeiltä päkiän alla kuin keväällä. Toisaalta on siistä huomata, miten lasinsirpaleeseen astuminen ei haittaa vähääkään. Astuin kesän aikana yhteensä neljä kertaa lasinsiruun, eikä sellainen mennyt karaistuneesta jalkapohjastani läpi yhdelläkään kerralla.

Rakastan paljasvarpailua edelleen. Koen kriisiä, mitä teen sitten kun ilmat kylmenevät liikaa ja jalkapohja alkaa jäätyä asfalttiin kiinni?

Tarvitsen talvijalkineet. 

Kun sukkapuikot ja kuulokkeet päihittävät koko maailman

Se liike, jonka tahdis täytyy pysyy liikkel
Ohjaa mun mieltä kun ei voimaa
Nojaa tuulta vasten paikallaan
Annan kuljettaa
Ei mul oo aikaa olla itsestäni huolissaan
Juoksija lähtökuopissaan Irrotessaan telineistä, laittaa silmät kii.









Abivuosi alkoi. Ratkean jännityksestä, mahanpohjassa velloo, kirjan sivut kääntyilevät, motivaatiomittari poksahtaa kohta rikki, kaikki on uutta, jännää ja ihmeellistä.

Not.

Fiilis riippuu polvissa. Oloni ei ole sinäänsä huono, vaan lähinnä äärimmäisen flegmaattinen. Elän päiviäni tasaista ja suoraa viivaa pitkin kohti ylioppilaskirjoituksia, jotka tulevat, valmistauduin niihin sitten tai en. Melkeinpa kaikki sosiaalinen, ja materialistinen ja opintoihin liittyvä tietyllä tavalla ahdistaa. Jopa kavereille puhuminen tuntuu jokseenkin taakalta. - Tällä hetkellä lähes kaikki omalla mukavuusalueellani tapahtuva sosiaalinen toiminta kahta poikkeushenkilöä lukuunottamatta tuntuu tapahtuvan oman pääkoppani sisällä:

- Hei Eve, mikä fiilis?
- No moi Eve, mitäs tässä, tää kutominen on ihan kivaa.
- Niin on. Sun kuulokkeista tulee muuten aika hyvää musiikkia.
- Joo, tykkään kans. Kotimainen, rauhallinen poppi puree muhun tällä hetkellä.
- Ihan tosi? Niin muhunkin.
- Aika sattuma, vai mitä Eve?
- Puhut kyllä asiaa, Eve.

Kiteytetysti voidaan sanoa, että jos itse saisin päättää, jäisin kotiin ja käpertyisin peittoon nurmikolle auringonpaisteeseen. Puolet vuorokaudesta nukkuisin ja silloin, kun en nuku, kuuntelisin Teleksiä, Petri Laaksosta ja Juha Tapiota ja valmistautuisin parhaiden kykyjeni mukaan pian koittavan syksyn viimaa vastaan sukkapuikot aseenani. Nälän tullen nakertelisin jälkiuunipaloja ja jäisiä pakastemansikoita. 

Noin voisin jatkaa vaikka adventtiin asti, jolloin voisin sitten siirtyä joulupipareihin ja kuivattuihin luumuihin. Siihen mennessä olisin varmasti jo ehtinyt neuloa itselleni villaisen talvehtimiskuoren niin, että erakoitumiseni saisi jatkua.

Kaikista näistä ajatuksista huolimatta olen onnellinen.

Miten paljon rakastankaan Pistepistettä juuri tällä hetkellä........

Roadtrip ja paljon paljon rakkautta

Kolmiviikkoinen, elämällinen, täydellinen, halikas, rakkaudellinen, mahtavaisa, hipsterimäinen, valoisa, monikilometrinen, monitapahtumallinen, autotapaturmainen, ylistävä, hauskaisa roadtrippini Tonja -nimisen Sonjan kanssa on nyt virallisesti päättynyt. Olo on orpo. On kuin olisin roadtrippimme aikana kasvanut kiinni tuohon ihanaan hipsterikeittiöeläimeen. Missä olet, rakkaani tule takaisin!

Olé!

Monivaiheinen reittimme kulki Himangan, Kokkolan, Kauhavan, Tampereen, Nokian, Turun, Tuusulan, Järvenpään ja Helsingin kautta Ryttylään Life -leirille, josta matkan piti jatkua pyörällä Maarianhaminaan. (Tiedostimme puolimatkassa oman kuolevaisuutemme. - parin viikon putki 5-6h yöunia luo yllättävän voimakkaan henkisen ja fyysisen väsymystilan.) Reissu oli niin monipolvinen, etten mitenkään pysty avaamaan sitä tähän kunnolla. Siispä tyydyn lähettelemään terveisiä ihmisille, joita matkan aikana näin. Sori, outsiderit, koittakaa kestää. 

Timo ja Tomi, kiitos yöpaikasta ja mahtavasta seurasta! Oli ihan mahtavaa päästä kiertämään teidän kanssa Himankaa ja tutustua paremmin. Olis ollu kiva jäädä pidemmäksikin aikaa, harmi että aikaa oli niin vähän. Karvanopat tais jäädä lopullisesti mun ja Tonjan väliseksi insideksi. Timo, fanitan sun valokuvaustaitoja!

Ainiin, lähettäkää ihmeessä Jesselle terveisiä! Toivottavasti se saa sen härvelinsä kuntoon ilman meitä, kaksoispisteviivadeedee. 

Ville, oot niin sulonen, en ehkä kestä! Ihmettelen miten niin paljon ystävällisyyttä ja rehellistä lähimmäisenrakkautta voi mahtua yhteen ihmiseen. Kallionrantahali jää mun muistojen Ville -lokeroon varmasti loppuiäksi. 

Sanna ja Maanu, kiitos maailman parhaista tortilloista! Nomnom! Oli kyllä aika karua vaan tulla, syödä ja lähteä, mutta onneksi tiedän että teidän kanssa saa tehdä hölmöyksiäkin, ettekä silti kaikkoa. Ootte niin ihania molemmat, tuitui. Kirpparikäynnit oli kivoja, pitää lähteä joskus olikein kunnolla kirpparoimaan. Käydään vaikka koko Suomen kirpparit läpi tai jotain muuta pientä. Ps. ihan kamalaa, mulla ei oo teistä yhtään kuvaa!

Maria, oli tosi siistiä nähdä, harmi että sulla oli niin kova kiire lukemaan! Oot niin ihanan huumorintajuinen ja semmonen muikea ihminen, kaksoispistekolme. 

Henriikka, saat kyllä anteeksi takapenkiltäohjaamisesi. Myönnän, saatoin olla kauhea kuski. (Siitä ehkä kertoo muutama pikkuvika. Onneksi vain pikku-. Kyllä vielä joskus opin!) Olet niin kaunis. Teillä oli hirmuhyvää ruokaa, sano terveisiä äidillesi vielä! Ja siskollesi, niin kaunis hänkin. Ps. V oli ihan paras. <3

Intia.

Hups.

Hups Vol 2.

Ossi rakas, jestas, oot niin mahtava tyyppi! Tuntuu että susta on tullut jotenkin paljon helpommin lähestyttävä, verrattuna vuodentakaiseen. Oot niin sydämellinen ja ystävällinen ja sulla on ihan järkyttävän laaja yleissivistys. Joku joskus sanoi, että kannattaa hankkia älykkäitä ihmisiä ystävikseen, niin oppii joka päivä jotain uutta. Sä oot juurikin sellainen ystävä. Kivaa että tulit Nuorten Kesään. Ikävöin sitä sun hupparia, se oli niin kertakaikkisen täydellisen pehmeä. Varastan sen vielä joku päivä. Ps oot halittava, sydän, kaksoispistekolme.

Antti ja Salla, oli ihan mahtavaa tutustua! Ootte molemmat niin eeppidsen mahtavia persoonia, teidän kanssa on oikeesti tosi kiva jutella randomeita syvällisyyksiä. Ja Antti, oot tajuttoman lahjakas! Herra tulee niiiin käyttämään sua tarkoituksiinsa! Siunausta hei!

    Duracell, oot säkin ihan kiva........ <3 

Oskari, kiitos Lifestä, kiitos Tyttö Sinä Olet Tähti -seurasta, kiitos päiväunista, kiitos haleista, kiitos sisaruudesta. Olet rakas. 

Laura, olet aina yhtä ihana siskoseni. Älkäämme antako mutakakkuperinteen rikkoutua!

Jenni ja Petra, ootte ihan mahtavia molemmat. Rakastan teidän Miten eläimet syövät -videota, sen voi kattoo aina uudestaan ja uudestaan! Petra, sul on upeet rastat, älä luovu niistä kuten se toinen pööpö! Jenni, oot paras reivauskaveri johon oon koskaan törmännyt. En normaalisti tanssi, mut sun kanssa voin jotenkin turvallisin mielin näyttää ihan miten typerältä tahansa. :D Ihailtava piirre, arvostan! Muutenkin oot ihan parasta seuraa!

Tule Nuorten Kesään, siellä on ihan sairaan kivaa!

RCM:än vessan valot. Eeppiset vai eeppiset?

Pipari, oot aika pipari. Semijepa ja silleen. 

Hyvin sinne mahtui nukkumaan. 

Topias Akateemisessa.

Helsinkikävelyä. 

Hamsteri ja myyrä. Tsäk tsäk. 

Hihihi, saanks mä nyppiä sun kulmat?

Muutamia bändikuvia Nuorten Kesästä. Harmittaa kun puolet kuvista jäi koneeseen, joka hajosi edellispäivänä. Toivottavasti saan ne sieltä vielä joskus ulos.

Tähän päättyy bloggaushistoriani pisin bloggaus. Kiitos kaikille mukana olleille, rakastan teitä, rakastan Jumalaa, rakastan elämääni, rakastan oikeastaan kaikkea tällä hetkellä. Kesä oli touhukas, kesä oli mahtava, kesä ei olisi voinut olla parempi. Levätä en juuri saanut, mutta levätä ehtii koulussakin. 

Nähdään taas pian, rakkaat! Olette rukouksissani! Sinäkin ystäväni, jota en maininnut tässä postauksessani. 

Ps. Viimeinen tiedote: Maarianhaminan reissulla tapahtui hirveitä! Huomasin että rakas Carmolis -pulloni oli vuotanut reppuuni ja oli aivan tyhjä! Olen joutunut turvautumaan purkkaan, mikä on ollut kauheaa. Tällaistako on elämä ilman Carmolis -tippoja?

Tonja, mun toinen puoli puuttuu edelleen.