Maata näkyvissä 2014

Maata oli jälleen näkyvissä muutama päivä sitten (ja on edelleen). Viikonloppuun mahtui valtava määrä bändejä, ystäviä, roudausta, esiintymiskuumetta, ramppikuumetta, helpotuksen tunnetta, karkkia, ihmisten kohtaamista, ylitystä ja rakkautta. Kuvia tuli otettua muutama, mutta festareilla kuvailu jää usein paljon muita tapahtumia vähäisemmäksi, joten lavakuvia ei ole kuin pari kämäistä Katajaisesta kansasta. Viikonloppu oli mahtava, kiitos tiimille ja kiitos Jeesukselle. 

Ps bongaa nassuni. 

Musateatterilinjan tytsyt :3

Mutta ootko miettinyt koskaan 

mitä jos jumala onkin totta?

Hei, tervetuloa tiedänkin 

kuka oot ja oon odottanut 

jo niin pitkään koska saan sut syliin

tervetuloa kotiin. 

Hei terveluoa kuuletko, 

oot oikeessa paikassa, sen löysit jo.

Mitä ne susta tietää, mä lupaan

ei tarvii pelätä enää. 

Osani olkoon suuri taikka pieni

haltuusi uskon elämäni, tieni. 

Kaikkia meitä Isä johdata, 

sinun on vlata, voima ja kunnia. 

Ps itken ensivuonna kun Katajaista kansaa ja idän ihmeitä ei enää näy ;_;

Piirsin filosofin biteiksi ja pikseleiksi

Syyslomani sisälsi kolme pääteemaa:

1. Nukkuminen, uni, lepo, makoilu, sluibailu ja relaaminen. Niin hyvää. 

2. Syöminen. Noms. 

3. Myhmelöiden, höpönassujen, mummujen, ystävien, pööpöjen ja piipiäisten näkeminen. Pus pus love uu. <3

Näiden teemojen välissä olevan ajan piirsin. Tietokoneella. Piirtopöydällä, jonka ihana mummuni antoi ylioppilaslahjaksi. (Nykyajan ja äärettömän tiedon valtaväylällä surffaileva mummuni, jonka muuten tiedän lukevan tämänkin postauksen. Hyvä mummu!)

(Plutium 74 on mahtava.)

Anyway, nyt kun aikaa riitti, päätin testailla hiukan uutta vempelettä sekä sen mukana tullutta Manga Studio Debut -ohjelmaa, joka on toistaiseksi ainoa koneellani oleva piirustusohjelma, joka tunnistaa paineen. Meni monta tuntia ja paljon sähläystä, ennen kuin onnistuin vihdoin löytämään nappulan, josta saa värit näkymään, joten tiesin hankkeeni olevan hyvällä pohjalla. Surman suuhun siis. 

Olin katsonut Topiaksen kanssa Watschmenin edeltävänä viikonloppuna. Surkea ja ylipitkä elokuva, jonka kuitenkin pelasti aivan ihana, karismaattinen, yhteiskuntakriittinen ja sanavalmis Rorschach, lempihahmoni, jonka päädyin lopulta piirtämään. 

Ajatus kasvokuvasta ensimmäisenä piirtopöytäväkerryksenä tuntui turhan kunnianhimoistelta (Sidenote: kunnianhimo kunniaan!), joten tyydyin siluettiin, jossa siinäkin oli mielestäni ihan tarpeeksi tekemistä. Ainakin kun miettii sitä ajan määrää, jonka tämän ääressä vietin. 

Tallensin muutamia väliversioita - niitä on mielestäni kiva katsella jälkeenpäin. ^^ Lisäksi halusin näyttää käyttämäni layerit. Ah, mitä tekisinkään ilman layereitä. 

Tässä siis alkuperäinen kuva...

...jjja tässä näette lopullisen version. Olen hyvin kovin erittäin tyytyväinen. Tosin pitää ottaa huomioon pieni perfektionistipuoleni sekä panostuksen määrä. Laskeskelin kuluttaneeni tähän loman aikana reippaasti yli 25 tuntia. Niin käy, kun innostuu. 

Loppuun täysin asiaan kuulumaton klippi, joka vain pitää nähdä.

Oikein sääliks käy Obaman tonttua. :<

Olen se, jonka etäisyys voi mennä mutkalle

Olen se, jonka vieressä kukaan ei saa luennolla rauhaa jatkuvan sähläämisen, kassin könttäämisen ja tavaroiden tiputtelun takia.
Olen se, joka maalaa kahvilla.
Olen se, jonka repusta löytyy roskien lisäksi yleensä mm. ainakin kolme eri tarkoitukseen kuuluvaa vihkoa, Carmolis-tippoja, kardemummapotkö, kuulakärkikynä, Raamattu, tieltä tms. löydetty pantillinen tölkki, tinapilli ja sakset.
Olen se, joka löytää suunnattoman ilon teekupin ääreltä.
Olen se, joka haluaa aina istua keskellä.
Olen se, joka jaottelee sanat hyvän- ja rumankuuloisiin.
Olen se, jolla on flanellipaitafetissi.
Olen myös se, jolla on kaksi pakkomiellettä. Näistä veijareista ajattelin nyt avautua.

Elämääni liittyy tiettyjä sääntöjä. Ensimmäinen on se, ettei tolppaa voi kiertää kaverin kanssa eri puolelta. Tähän liittyy typerä ja semitraaginen, tosin avattuna ihan järkevänoloinen selitys.

Olen nimittäin keksinyt, että kaksi toisiinsa tiettyjen tunteiden kautta sitoutunutta ihmistä ovat toisiinsa sidoksissa myös käytännössä. Ihmisten välissä menee näet näkymätön naru, joka venyy sitä mukaa, kun ihmisten asemat toisiaan kohtaan muuttuvat. Toisin sanottuna tämä on siis ihmisten välinen etäisyys. Pakkomielteen tästä tekee se, että etäisyys voi myös tehdä mutkan tai kulman, mikäli kaksi ihmistä kiertää toplan tai esteen eri puolelta, jolloin naru jaa esteen taakse. Jos kohde on ohitettu 5m sitten, on kahden ihmisten välinen etäisyys 10m, eikä se siitä enää lyhene, ellei estettä mennä kiertämään oikein, mitä tuskin tulee enää tapahtumaan. Sitten joudun elämään kuvitellen, että etäisyyteni johonkin vieressä olevaan läheiseeni on jotain 20345980909845km, ja se pitenee jokaisella askeleella kahden askeleen verran. 

Paitsi, että pakkomielle on kiusallinen minulle, vaikeuttaa se myös jokaisen ympärilläni liikkuvan ihmisen jokapäiväistä elämää. Yhden kanssa liikkuessani voin hyvin itse kiertää tolpan siltä puolelta kuin hänkin, mutta isossa porukassa tietysti jokaisen pitää kiertää samalta puolelta. Siispä olen alati paimentamassa ystäviäni menemään vain yhtä kautta, jottei etäisyys kenenkään kanssa pääse taittumaan. Usein nämä ystäväni tekevät asiasta vaikeaa kiertämällä tahallaan eri puolilta, mikä taas pahentaa henkistä helvettiäni. Tosin, en jaksa ikuisesti taistella yksin, jääkööt sitten kilometrien päähän, ihan sama mulle. Ainakin melkein. 

Toinen sääntö rajoittaa elämääni pienemmällä alueella, mutta vähintään yhtä tiukasti. Astianpesukoneen aterinkoria tyhjentäessäni tunnen välitöntä tarvetta haastaa itseni kisaan, missioon, tehtävään, joka tuntuu vähintääkin elämän ja kuoleman kysymykseltä. Tässä tehtävän säännöt kiteytettynä: 

1. Jos tartut ensiksi haarukkaan, on sinun löydettävä JOKAIKINEN haarukka korista, ennen kuin voit laittaa niitä paikoilleen laatikkoon. 

2. Tämän jälkeen siirryt seuraavaan lajiin. Jos sen jälkeen huomaat jonkun aiemmin bongaamatta jääneen haarukan, on missiosi epäonnistunut, ja olet keittiön pahin luuseri. Ole seuraavalla kerralla tarkempi, senkin mäntti. 

3. Jos kuitenkin satut onnistumaan saamaan kaikki aterimet omilla vuoroillaan paikoilleen, eikä mikään ole välttänyt katsettasi, olet onnistunut - toistaiseksi. Siispä sinun on seuraavalla kerralla yritettävä seuraavaa haastetta. Tällä kertaa et saa edes HIPAISTA lusikoita haarukoiden vuorolla. 

4. Jos mokaat haasteen nro 2, siirryt automaattisesti takaisin lähtöpisteeseen, eli nössölevelille. 

Huonona ninjana en ole onnistunut toisessa haasteessa vielä kertaakaan, joten taistoni tulee olemaan luultavasti loppumaton. Paitsi jos taivaassa ei ole astianpesukoneita. 

Painavia sanoja rakkaudesta

Olen miettinyt viimevuosina hyvin, hyvin paljon ihmissuhteita ja todennut, että ne ovat kaiken sen hyvän ohella myös melko vaikeita. Kahden ihmisen yhteensovittaminen kestävällä tavalla on ehkä monimutkaisin asia maailmassa, ja sitä mutkikkaammaksi se muuttuu, mitä vahvempaa sidettä ollaan punomassa. Teorian tasolla se on helppoa, mutta käytännössä vaatii mielettömän määrän vastuuta, uskollisuutta, välittämistä, epäitsekkyyttä ja kykyä valita oikein erilaisissa tilanteissa.Minä vai hän? Yhdessä vai erikseen? Kestääkö vaiko ei kestä? Mitä kestää? Kuinka paljon kestää?

Niin. Rakkaus on mielestäni vaikeaa, olit sitten kaukosuhteessa tai lähisuhteessa, vuosia tai vasta kokeilemassa, naimisissa tai tapailemassa tai ihan mitä ikinä. Vaikeaa.

Erityisen vaikeaksi olen kokenut sanan rakkaus. Mitä se on? Milloin tykkää toisesta niin paljon, että voi sanoa rakastavani häntä? Milloin maaginen raja on ylitetty? Silloin kun aletaaan seurustella, vai kun mennään naimisiin, vai kun harrastetaan seksiä ekan kerran vai kun on koettu ensimmäinen hirmuriita?

Useimmiten ihminen alkaa käyttää sanaa rakkaus, kun on ollut toisen kanssa kuukauden, tai viikon, eikä aina edes sitä. Sen vain jotenkin tietää, sanotaan. Kun tunteet ovat riittävän suuria, sanotaan. Mutta mistä voi tietää, milloin tuntee riittävän isosti?

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. (1. Kor. 1:4-8)

Alettuani seurustella Topiaksen kanssa reilu vuosi sitten, tunsin mielestäni vahvasti, mutten uskonut sen riittävän. Nyt tunnen isommin, tunteet ovat kasvaneet, on syntynyt tietynlainen side, jota ei ole muihin ihmisiin, mutta riittääkö se? Riittääkö vuosi, tai yhdessä vietetty aika, tai kokemukset? Rakastammeko toisiamme?

Toistaiseksi olemme tulleet siihen tulokseen, että emme. Emme rakasta. Rajua, mutta emme ole vielä koskaan sanoneet sitä suurta lausetta tosissamme toisillemme. Minä rakastan sinua. Itse olen joskus muutaman ensimmäisen kuukauden aikana aamupöpperössä kaiken ollessa kivaa ja kaunista, mutta myöhemmin ymmärtänyt, etten ole tiennyt, mistä puhun. 

Rakkaus ei ole sitä, että olet löytänyt jonkun, joka tekee sinut onnelliseksi, ja siksi hyväksyt hänet sydämeesi. Rakkaus on sitä, että olet löytänyt jonkun, josta välität niin paljon, että päätät haluta tehdä hänet onnelliseksi, vaikka hän ei aina pystyisikään tekemään sinulle samaa. Ennen sitä sinun on osattava tehdä itse itsesi onnelliseksi. Kukaan muu ei voi tehdä sitä sinun puolestasi. Kukaan muu ei tunne sinua niin hyvin kuin sinä itse. (Ainakaan tosielämässä. Elokuvissa ja kirjoissa taas kaikki on mahdollista.)

Rakkaus ei ole tunne, joka katoaa savuna ilmaan kun mieli tai henkilö muuttuu. Jos sanot toiselle rakastavasi häntä, etkä enää jonkin ajan kuluttua voi sanoa uudestaan samoin, et ole koskaan rakastanutkaan. Rakkaus on päätös rakastaa, vaikka henkilö ei olisikaan niin rakastettava - vaikka hän ei olisikaan se sama, johon tutustuit - vaikka hän muuttuisi. Koska rakkaus ei ole tunne. 

Valokeila toista kohti

Ihmisten kanssa kommunikointi, keskustelu ja yhdessäolo on varmaan paras asia maan päällä. Ihmiset ympärilläni tekevät maailmastani sellaisen kivan ja kauniin paikan, jollaisena sen tällä hetkellä koen. Olen onnekas saadessani käydä matkaani niin ihanien, erilaisten ja upeiden mestariteosten kanssa. Se on mieletön siunaus ja lahja. Kiitos teille. 

Olen käynyt muuuutaman keskustelun elämäni aikana ja voin sanoa, että kokemusta on ehtinyt kertyä. Olen kiinnittänyt huomiota asioihin, jotka tekevät siitä miellyttävää tai vähemmän miellyttävää. Olen huomannut, että on asioita, jotka ovat yksinkertaisesti ihania, ja joita ihmisten pitäisi EHDOTTOMASTI tehdä enemmän! Niitä asioita on kolme, ja aion nyt listata ne tähän ja toivoa, että ottaisit näistä onkeesi. Yritän itsekin. 

1. PUHUTTEELMINEN NIMELLÄ. Melkein mikään ei ole keskustelussa niin ihanaa, kuin oman nimen kuuleminen. Suomalaiset kutsuvat toisiaan aivan liian vähän nimillä, en edes muista, milloin oilsin kuullut oman nimeni keskustelussa. On kauheaa tajuta, miten usein yritetään kiinnittää toisen huomio sanomalla pelkästään "Hei!" tai jotain muuta yhtä typerän anonyymiä. Oman nimen kuuleminen on kuin musiikkia korville, se tekee alitajuisesti voimakkaan tunteen siitä, että minä olen tärkeä, nyt puhutaan minulle! Se on sanaton kunnianosoitus, viesti siitä että sinä olet tärkeä, haluan puhua juuri sinulle enkä kenellekään muulle. Tää on ehdoton must, lisää tätä.

2. KOSKETTAMINEN on toinen melkein yhtä hyvä tapa, tosin tarvitaan viereen ihminen joka ei pelkää toisen kosketusta. Kosketus toimii melko lailla samoni kuin nimen sanominen. Sen avulla saa kerrottua toiselle, että hän on tärkeä osa keskustelua, jossa on kyse jostain erityisesti kahden osapuolen välisestä asiasta, joka on oleellisella tavalla tärkeä, ei mikään sivuhuomautus. 

3. KYSYMYSTEN ESITTÄMINEN. Uskon, että jokainen haluaa kokea olevansa tärkeä ja ainakin sisimmässään kaipaa huomion saamista, vaikkei itsetunto juuri tietyllä hetkellä oilsikaan riittävän vahva ottamaan sitä vastaan. Kysymysten esittäminen on mielestäni ihana tapa antaa toisen olla hetken aikaa huomion keskipisteenä. Se antaa tilaisuuden itseilmaisulle, henkilö saa antaa jotain itsestään, ja vielä ilman, että hänen tarvitsee itse tehdä aloitetta. Päinvastoin, häneltä on jopa pyydetty sitä. On ihanaa vastata kysymyksiin, ja mitä syvempi kysymys, sen parempi. Näin itse koen. 

Siinä ne. Ihmiset, olkaa uteliaita toisistanne, koskettakaa, puhutelkaa nimellä, kyselkää, näyttäkää että toinen on tärkeä. Antakaa toisillenne mahdollisuus olla hetki valokeilassa.

Duracell, ole hyvä.

Eilenillalla noin yhdentoista aikaan julkaisin Facebook -seinälläni valokuvapostauksen Life -leiriltä. Hetkeä myöhemmin oli julkaisuun tullut alla oleva tiedotus eräältä nimeämainitsemattomalta henkilöltä.

Asianomainen vaikutti ottaneensa pahasti nokkiinsa tästä hirveästä häntä kohtaan kohdistuneestä syrjinnästä, jonka tahaton toimeksipanija olin minä. Osoitan mitä syvimmät anteeksipyyntöni herra Järvenpäälle ja toivon, että tämä kokoelma menneisyydestä lämmittäisi hänen irtirevittyä sydäntään. 

P.s. Toivottavasti nautit tästä, ystäväni. halusin korvata kokemasi vääryyden.

Life + Nuorten kesä 2014 = pelkkää eeppisyyttä

Osallistuin Life-leiriin tänä kesänä neljännen kerran, enkä taaskaan voi kuin ihmetellä elämän kauneutta ja Jumalan suuruutta. Taiteiden kesä, tosiaan. Löysin muutamia uusia sielunsisaruuksia, opin uutta vanhoista ja sain olla talkoolaisena suuressa mukana. 

Nyt, kun olen suurin piirtein selvinnyt henkisestä rasittumisestani, löysin vihdoin aikaa jakaa pieni pala kokemaani kanssanne. Valokuvia kertyi yhdeksältä päivältä reippaat 1100 kappaletta, enkä uskalla edes alkaa laskea niiden läpikäymiseen ja lajittelemiseen käyttämääni aikaa. Iso osa ihanista pööpöistä ottamiani kuvia oli pakko jättää pois, jotta saisin määrän pysymään edes jonkinlaisissa järkevyyden mitoissa. Edes sen. 

Kasvata siivet selkääsi
sinä voit olla enkeli,
nostaa syliin jäätyneen,
lentää kesään ikuiseen.
Kasvata siivet selkääsi
sinä voit olla enkeli,
johtaa kotiin eksyneen,
lentää kesään ikuiseen.

                   Kls. - Ilo

Kiitos teille.