Reppureissaajana itänaapurissa

Mikään ei tunnetusti ole niin täynnä itseään kuin maatuska, ja maatuskojen maasta aion nyt puhua. Kotiuduin nimittäin tänään Pietarista, ja ikävöin jo nyt takaisin. Ihan hauska kaupunki ja maa, pakko myöntää. Matkustin kaksin ihanaisen sielunsiskoni Veeran kanssa, ja opin venäläisistä ja maasta mielettömän paljon enemmän kuin puolitoista vuotta sitten, kun olin koulun järjestämällä valmismatkalla, jossa kierrettiin tutun porukan kanssa tärkeimmät nähtävyydet ja vapaa liikkuminen rajoittui Pietarin pääkatuun Nevski prospektiin.

Huomasin kaksin matkaamisen olevan huomattavasti mielekkäämpää. Päädyimme

1. tsirpuloimaan ympäri Pietarin sivukatuja, hieman epämääräisiä kulmia (joista epämääräisimmät jätimme suosiolla omaan epämääräisyyteensä) sekä hukkaantumaan muutamaan kertaan. Matkaa tuli jalkaisin joka päivälle 10-20km etäisyyksien vuoksi, jotka eivät olleet niin pieniä kuin olimme olettaneet.

Hotelli oli mahtava. 

2. shoppailemaan sekä hienoissa turistikaupoissa että tavalliselle kansalle suunnatuissa produkti -ruokakaupoissa ja kirppareilla. Näitäkin löytyi enemmän ja vähemmän epämääräistä sorttia. Hupia aiheutti venäläinen tapa nimetä kaupat niissä myytävien tavaroiden mukaan. kenkäkaupan seinässä lukee "kenkiä", kahviloissa "kahvia, sämpylöitä, salaatteja", ruokakaupoissa "ruokatavaroita" jne, you got the point. Eikä saa unohtaa aina yhtä huvittavaa kirjoitusasua englanninkielisten sanojen kohdalla: Matt Deimon, MauntinDiu (MonuntainDew), Oskar Uaild  (Oscar Wilde), Kofehaus, Starbaks, Sabvei.

3. istuskelemaan keskellä Galerian aukiota kuunnellen suloisia katusoittajapoikia, jotka soittivat venäläisten radiohittien lisäksi myös amerikkalaisia.

4. syömään hyvin ravintoloissa, useimmiten alle kymmenen euron arvosta.

5. Mihailovskin teatteriin katsomaan hienostobalettia Prinsessa Ruususesta. Hinta oli sen mukainen, huhhuh, en aio kovin montaa kertaa laittaa yli satasta parin tunnin näytökseen. Onneksi raha on ihmistä varten eikä ihminen rahaa varten, ja kyseinen kokemus hyvinkin rahamäärän arvoinen.

Balettilipun ja ruoan lisäksi tulin ostaneeksi n. 300 eurolla, jotka olin matkaa ennen vaihtanut rupliksi mm.

- Raamatun venäjäksi, oujee, oujee 350r - n. 5e

- Pikku Prinssin, myöskin venäjäksi, 99r - n. 2e

- pari venäläistä naistenlehteä, 80r/kpl - pari euroa kipale

- kaksi mekkoa, 30e/kpl

- UUDEN MOUNTAINDEW -PULLON, jollaisia ei saa Suomesta. Ostin samanlaisen viimekerralla itselleni vesipulloksi, mutta kadotin sen viime keväänä. Tapahtuneesta murtuneena päätin, että Venäjälle on joskus palattava hakemaan uusi. Mikään ei voinut minua estää, muhaha!

- Moleskinen pikkupäivyrin, 250r - n 5e

- Zemfiran, Dmitri Koldunin ja Riva Rotsin albumit, joista olen hyvin onnellinen, 250r/kpl - 5e/kpl

- Jääkuningattaren piirrettynä ja venäjäksi dubattuna DVD:nä, 300r - n. 7e

- Flanellinen kauluspaita kirpparilta koska kirppari on eeben, 5e

Pietari on ihana lomapaikka, jonka kunnolliseen tuntemiseen ei varmasti yksi elämä riitä. Suosittelen lämpimästi kaikille seikkailusieluille ja etenkin niille, joilla on vakavia ennakkokäsityksiä Venäjästä tai sen ihmisistä. Paras on ottaa itse selvää, mitkä niistä ovat aiheellisia ja mitkä eivät. Ensikerralla tosin taidan napata Topiaksen mukaan suojelemaan, sillä pakko myöntää, että toisinaan vähän jännitti iltaisin kävellä kahdestaan pimeitä katuja... plus heebon pitää muutenkin nähdä venäjän meininki.

Seuraavaa matkaa suunnitellen.

Phh meh piip tui aw hih raur tsirp

Olen jo pitkään ollut aikeissa kirjoittaa musiikkipostauksen, jossa höpötän lempimusiikistani ja jakelen linkkejä, joiden toivon tulevan joskus avatuksi, luultavasti turhaan. Tämä on taas yksi sellainen postaus, jossa ei ole mitään draamankaarta, juonikäyrää tai erityistä pointtia tai teemaa. Yritin, en onnistunut. Taaskaan. 

Kannattaa olla abi. Kuukauden totaalikieltäytyminen työnteosta kirjoitusten jälkeen on ollut hyvin, hyvin miellyttävä kausi pienessä elämässäni. Olen käynyt Kouvolassa, Helsingissa, Kiasmassa, Loviisassa ja Ryttylässä. Olen keksinyt elämälleni suunnan. Olen pelannut paljon shakkia ja juonut paljon kahvia ihanien ihmisten kanssa. Olen oppinut rakastamaan pöytäroolipelejä, auringonvaloa, kevättä ja kanssaihmisiäni, joista yhtä aivan erityisesti. Välittämisessä on kiva kieriskellä. Lisäksi olen lähentynyt Jumalaa. Jumala on eeben. Aamen. 

Tänään aloitin taas pitkästä aikaa työt Pakkahuoneella. (Rahantuloa ei voi estää!) Pienen alkujärkytyksen jälkeen kaikki sujui mallillaan ja aika kului kuin siivillä. Opin arvostamaan pikkuhiluja, kun vaihtokassa huusi tyhjyyttään lähes lakkaamatta. Rakastan työpaikkaani, vaikka haasteita tietysti löytyy. 

Eräs söötti tyttönen pyysi minua pari viikkoa sitten piirtämään kuvan hänelle rakkaasta pikkutytöstä, ja niinpä ryhdyin piirtämään. Lopputulokseen olen ihan jees tyytyväinen, vaikka perfektionistina löydän aina paranneltavaa. Kuva on kuitenkin jo kaukana poissa, joten ei auta valittaa. Ps. pitäisi oikeasti harjoitella luovaa piirtämistä, olen siinä aivan surkea. 

CHECKLIST

Pitää opetella

antamaan anteeksi.

uskomaan hyvään. 

näyttämään tunteensa niille, jotka ansaitsevat nähdä ne. 

katsomaan totuutta silmiin. 

olemaan valehtelematta. 

                          elämään hetkessä. 

katsomaan Jumalan kasvoja.

nauttimaan vähästä.

elämään kohtuullisemmin. 

iloitsemaan totuuden voittaessa. 

olemaan kuiskimatta. 

katumaan, jottei ylpistyisi.
olemaan ylpeä, jottei alistuisi.
alistumaan, kun on aihetta.

olemaan esittämättä. 

olemaan armeliaampi itselle ja muille.

ymmärtämään, että ei itse aina tiedä omaa parastaan. 

ymmärtämään oma rajallisuutensa. 

käsittämään, ettei pysty parantumaan. 

pyrkimään silti parannukseen.

Jossai tunnelin päässä on valo. Se valo on meitä varten.

Kahvila, ah, kahvila

Ajattelin joskus, varmaankin vielä syksyllä, että kahviloissa käyminen on turhaa ja typerää rahan haaskausta - vain hullu haluaa maksaa kahdesta kupista kahvia saman verran kuin puolesta kilosta poroja (siis kahvinporoja, eheh eh.), josta saa ties kuinka monta kuppia ihan yhtä hyvää kahvia oman kodin lämmössä omista, tutuista kupeista. Miten kenelläkään on rahaa kuluttaa liki kymmenen euroa pariin kahvikuppiin ja leivonnaiseen. 

Se on jotain täysin käsittämätöntä.

Viimeaikoina olen kuitenkin alkanut ymmärtää näitä ihmisiä, jotka etsivät tiensä lempikahvilaansa viikoittain, jopa päivittäin. Olen ymmärtänyt, miksi. 

Sain viimekesänä tutkailla erilaisia ihmisiä oikein lähietäisyyteltä, kun olin töissä kahvilatneitinä Pakkahuoneen kahvilassa. Vakioasiakkaita oli useita, ja jokaisella oli oma seuransa tai puuhansa, johon keskittyi kahvikuppinsa äärellä. Jotkut tulivat päivittäin juuri tietyn ystävänsä kanssa, toiset taas tulivat yksin ja löysivät aina seuraa aamupäivän auringon suosimasta vakiopöydästään, jossa vaihdettiin tuntikausia mielipiteitä ja uutisia. Jotkut taas tulivat yksin ja olivat yksin, lukivat lehteä, katselivat kaunista maisemaa ja keskittyivät omiin ajatuksiinsa. Eräs toivotti joka ikinen aamu saman tervehdyksen, toinen halusi välttämättä rooibos-teetä tayypillisen haudutetun sijaan. 

Koko kesän ihmettelin ja samalla ihailin näitä ihmisiä, jotka jaksoivat raahautua kahvilaan surkeallakin säällä vain saadakseen kupillisen kotitekoiseen verrattuna huomattavan ylihinoiteltua kahvia. Ihailin sitä, miten aikuiset ihmiset halusivat ottaa aikaa itselleen tai ystävälleen ja sen sijaan, että olisivat nähneet näitä somessa, he halusivat nähdä heidät oikeasti ja tehdä jotain kivaa yhdessä. (Useissa tapauksissa aikuisten mielestä kuppi kahvia on yhtä kuin kiva.) Nautin suunnattomasti saadessani huomata ystävien istuneen samassa pöydässä tuntikausia intensiivisesti jutellen ties mistä. En tiennyt, että sellainen voisi kuulua aikuisten elämään - oman ajan ottaminen. 

Nyt kun olen itse löytänyt muutaman lempikahvilan, olen alkanut ymmärtää sen merkityksen. Kahvila on mahtava paikka. Viihdyttävässä kahvilassa, jossa on hyvät ja pehmoiset istuimet ja viihtyisä ympäristö, voi istua tuntikausia. Tarjoilulla ei sellaisessa tialnteessa ole edes hirveästi merkitystä. Edellispäivänä istuin cafe Wallilassa neljä tuntia putkeen yksin, lukien kirjaani. Olen itseasiassa ravannut siellä melkein joka päivä viimeisen perin viikon ajan aina kun olen sain suinkin ollut kotona. Mitäpä muuta pääsykokeeton abiturientti kirjoitusten jälkeen tekisikään. 

Kahvikupin äärellä keskittymiskykyni ja mielenrauhani ovat aivan huipussaan. Mieli on tyyni, ja tuntuu, ettei mikään voisi haavoittaa. Sama fiilis jatkuu vielä pitkään senkin jälkeen kun olen astunut ovesta ulos. En ymmärrä, mikä siinä on niin ihmeellistäm mutta sen vaikutus on huomattava. Tunnen itseni myös itsenäisemmäksi, jollain tavalla varttuneemmaksi, joka saa istua rauhassa, saa ajatella omiaan, saa eksyä unelmiinsa ja palata sitten takaisin maan pinnalle juuri silloin kun se itseltä parhaalta tuntuu. Rakastan sitä. Se on harmonista, lähes täydellistä. 

Se on jotain täysin käsittämätöntä.