Tämä teksti ei kerro matematiikasta

(Pom... pom... pom... Kumipallona luokses pompin, Oskari! Käväisen ensin vain äkkiä kiipeilemässä, juoksemassa, pakkaamassa ja läpäisemässä yhden hygieniapassitestin! Sitten tulen!)

Yleensä aamun suurin ponnistus ylöspäin on nouseminen omasta sängystä, mutta tänään aamuohjelmassa oli jotain ihan toisenlaista - seinäkiipeilyä koululiikunnassa. Ajattelin että hui kauhia, jännittävää, ja niinhän se olikin, mutta oli se myös ihan hirveän hirveän kivaa! (Samoin oli muuten sulkapallo sunnuntaina samassa paikassa, kiitos Kasperi!! Piilevä urheilukeskushulluus on saattanut puhjeta.) 

Se kiipeily kylläkin teki kädet tosi kipeiksi. Aijai! Koulussa ei kynäkään meinannut pysyä hyppysissä. Tosiaan, koulu. Selainenkin. Nyt kun se on huomioitu, sen, ja inhottavan matematiikan yli voidaan kivasti hypätä. 

Kas näin!

Koulun jälkeen menin ihanaisen hippi-sielunsisko-puolimaratonkaverini Miian kanssa kevyelle lenkille. Pidimme myös torilla kesän ensimmäisen piknikin, vaikka hiiiukan viileä tuuli kävikin ja meinasin viedä kurkutkin leivän päältä mennessään. Viheliäinen tuuli. 

Seuraavaksi säntäsin hygieniapassitestiin, joka meni läpi tittidii! Vähän jännitti, koska olin luovuttanut lukemisen kanssa jo ihan kirjan alkusivuilla. Siinä materiaalissa oli jotain sellaista, etten pystynyt ottamaan sitä ollenkaan vakavissani, ja niinpä lukeminen meni vain säälittäväksi hihittelyksi. Onneksi siitä kokeesta selvisi helposti pelkällä maalaisjärjellä, niinkuin olin kuullutkin.

Tadaa, päivän viimeinen etappi takana: pakkaaminen! Lähden huomenna 11:n junalla Kouvolaan Vappugospeliin!! Pääsen näkemään ihan huippuja keikkoja ja vielä huipumpia tyyppejä. Huh, tätä on odotettu niin kauan, ja se on oikeasti huomenna, for real! Kaverit, se on huomenna. Siis. Huomenna! 

Kovaa kuin aikuisten elämä

Huomaan monesta asiasta elämässäni, että olen alkanut kasvaa aikuiseksi. Se teini-ikäinen tyttö, jonka piti meikata ja laittaa hiuksensa joka aamu vakuuttaakseen itselleen, että on kuin muutkin, on lentänyt tuhkana tuulessa jonnekin. Tilalla on joku, joka tälläkin hetkellä kauhistelee, miten nopeasti hän putoaa pilvien päältä kovalle maan kamaralle. Aikuisten maahan.

Olin esimerkiksi haljeta onnesta, kun tällä viikolla käydessäni luomukaupassa näin korissa valtavan kasan halkeilleita, tuoreelta tuoksuvia ruisleipiä. Ostin sellaisen, ja menin onnessani sitä sitten kotiin nakertelemaan. Ja se. Oli. Hyvää. Mietin kuitenkin, ettei sellainen olisi paria vuotta aiemmin tullut mieleenikään. Silloin olisin luultavasti valinnut herkutteluun leivän sijaan suklaalevyn, keksipaketin tai vanukkaan. Hintakin olisi ollut huomattavasti kevyempi verrattuna pikkuiseen superluomuruisleipään. Kovaan kuin elämä.

Huomaan myös lukevani mielelläni Suomen Kuvalehteä. Lehteä, joka koostuu politiikasta, taloudesta ja maailman musertavimmista uutisista. - Siis kaikesta tylsästä ja yleissivistävästä.

Itsevarmuuteni on kehittynyt aika paljon keskenkasvuisesta, lauma-ajattelevasta yläasteikäisestä. Päätin tänä kesänä alkavani käyttää pyöräilykypärää, jahka vain löydän sellaisen yksilön, jonka alle rastatukkani istuu. Tällä hetkellä tilanne tosin näyttää aika pahalta. (Joudun ostamaan myös 8 numeroa liian ison ylioppilaslakin, koska rastapääni ei mahdu normaalin pään kokoiseen lakkiin...)

Tässä kohdassa voin huokaista helpotuksesta, puuuh, ja olla onnellinen siitä, ettei aikuiseksi kasvaminen tarkoita kaiken hyvän, vilpittömän ja lapsellisen jättämistä taakse. Piltti on edelleen välipalat top5 -listassani, ja leikkipuistoa parempaa illanviettopaikkaa saa hakea. Ja on sitä Demiäkin kiva lukea, heti kun Suomen Kuvalehti on plärätty läpi.

Eveläinen keittiö

Olen keittiössä varsin kummallinen tapaus. Olen aamupalaihminen, ja siksi tykkään kokata tooosi helppoja ja yksinkertaisia juttuja, jotka voi teoriassa valmistaa ja syödä puolessa tunnissa ilman kiirettä. (Se on aika, jonka pyhitän aamupalalle joka ikinen aamu.) Aamupala on mielestäni ehdottomasti päivän paras hetki. (vaikken mikään aamuihminen muuten kylläkään todellakaan ole.) - Ensimmäinen hetki jona saa RUOKAAOMNOMNOM!!

Enivei, tykkään aamupalaruoasta niin paljon, että syön sitä mielelläni myös koulun jälkeen. Ja päivälliseksi. Ja välipalaksi. Ja iltapalaksi. Aurinkoista ruokaa vaikka ulkona olisikin yhtä järkyttävä ilma kuin nyt. Yleensä ruoka, jota teen, on myös tosi terveellistä, koska jotenkin olen tottunut siihen ja siitä vain tulee jotenkin paljon parempi olo.

Eeeeeerityisen paljon tykkään soveltaa ja sörkkiä sekaisin:

Raejuustoa

Kananmunia

Jälkiuunileipää

All Braneja

Kaurahiutaleita

Banaania

Maapähkinävoita

Jogurttia

JA nyt tulee se pelottava mutta ah niin ihana osuus, kun kerron, miten teen maailman parhaan aamupalan/välipalan/päivällisen tmstmstms. Löysin tämän ohjeen joskus pari kuukautta sitten, ja hurahdin heti. Näitä et todellakaan halua jättää kokeilematta epäluuloistuudestasi huolimatta! Saanko esitellä, tittididii:

Banaanilättyjä!

Tai ennemminkin pannukakkuja. Maailman helpoin asia, mutta halusin tehdä höpsöt giffit aiheesta.

Tarvitset yhteen annokseen 2 kananmunaa ja banaanin. Oikeasti. Ei mitään muuta. Tai no, ehkä kuvassa näkyvistä rojuista voisi olla apua, joten jos sinulta vain löytyy, niin hyödynnä ihmeessä. 

Seuraavaksi raakalaismainen osuus: mössötä banaani! Haarukka käy hyvin, mutta itse tykkään nopeuttaa juttua entistestään sauvasekoittimella.

Sauvasekoitin hoitaa myös seuraavan vaiheen eli ainesten vatkaamisen. HUOM vatkaaminen on TÄRKEÄÄ. Voin kertoa, ettet todellakaan halua skipata sitä, sillä ilman vatkaamista et saa lettuja. Ilman vatkaamista saat baanimunakkaan!

Ja sitten paistetaan! meiltä löytyy pikkuinen blinipannu, joka on ihan ideaali tähän puuhaan, mutta isompikin pannu käy, kunhan muistat että näistä lätyistä tulee parempia hiukan pienempiä kuin sellaisina 30cm lakanoina. 

Lättyjä kannattaa paistaa monta minuuttia levy puolilämmöllä, kunnes lätty kääntyy helposti. Ensimmäiset lettuni menivät n. 5 osaan joka ikinen kerta, koska olin liian hätäinen. 

(... huomaan kuluneen 5 minuuttia tuijotellessani viereistä animaatioluuppia...)

VALMIS! <3

Banaani tekee tästä yllättävän makeaa, joten sokeria ei juurikaan tarvita, mutta jogurtti sopii näihin sitäkin paremmin. Hyvää ja superterveellistä! 

Hei, mikset ole jo keittiössä?!

Tuskien endorfiinitaival

Hirveän nahkeaa. Ulkona on kaunis ilma, lämmintä, aurinko paistaa vihdoin ja ulkona tarkenee treenailla melkein hihattomassa. Pitäisi lähteä lenkille. Pitäisi, vaikkei haluaisi. Tänään on rento päivä. Aika ei riitä mihinkään mihin pitäisi. Olen terve ja kaikki on hyvin. En halua nousta sängystä enää koskaan. Jään tähän. 

Maailma tuntui aamusta asti jotenkin hirveän kurjalta ja synkältä. Jälkiuunipalat olivat edelleen loppu ja kylmä ilma ei kutsunut ollenkaan. Tänään oli myös sellainen päivä, jona kaikki juoksemiseen tai urheiluun tai aktiivisuuteen liittyvä tuntui vähiten kutsuvalta koko maailmassa. Olisin vain halunnut  jäädä lattialle koiran viereen ja valua pehmeän karvamaton nukan sekaan loppupäiväksi. 

Voit varmasti uskoa, että se ei ollut mahdollista. Piti mennä kouluun, opiskella äidinkieltä jota en sitten loppujen lopuksi ilmeisesti hirveästi opiskellut koska en pysty nimeämään tähän ainoatakaan asiaa, josta opettaja pulisi. Piti mennä ajotunnille, piti mennä harjoittelemaan kirjallisia, joista reputin 4/5. Piti tulla kotiin ja, no, piti mennä sinne lenkille. Sinne inhottavalle, irvistelevälle lenkille. 

Ohjelmassa luki: 2x 2km normaalia vauhtia kovempaa, n. 5-6min/km, välissä 4min palautus + 15min alku- ja loppuverryttelyt. Pitkiä intervalleja siis. Miten niitä voikaan inhota niin paljon. Hyi yäk. Kokonaisuudessaan siis tunnin lenkki, ja tänään tuntui siltä, että se yksi tunti olisi juuri  se elämäni tärkein tunti, jonka nyt joudun haaskaamaan ja viettämään mukavuusrajan tuolla puolen. Plus, olen surkea nopeusjuoksija. Juoksen ehkä pitkälle, mutta en lujaa. Edes lyhyttä matkaa. Ja mikä koomisinta, ei se vauhtikestävyys siitä ainakaan intervalleja välttelemällä kasva.

En olisi varmaan lähtenyt koko lenkille, ellen olisi tajunnut, että voin tehdä ne verryttelyt KOTONA, ilman että juoksen sen 15 minuutin ajan poispäin kotoa! Ihanaa! Niinpä hyppelin, kyykkäilin, punnertelin, loikin ja omituisesti tanssahtelin vartin verran laiturilla, musiikki korvissa ja aurinko poskilla. Sitten singahdin lenkille ja pyrähdin poliisiasemalle asti, pysyin riittävässä vauhdissa koko matkan ja menin siinä sivussa vahingossa rikkomaan cooperin testin ennätyksenikin. Ja endorfiinit sykkii. 

Ei se maailma sitten ehkä niin kurja paikka olekaan. 

Pieniä iloja: Se, kun musiikki mätsää täydellisesti tilanteeseen! <3

"Sä näytät ihan pelleltä!!"

Oon huomannu että oon yhtäkkiä alkanu tiputella asioita mun käsistä ihan tiedostamatta. Pidän jotain kädessä ja sitten hups, samassa hetkessä se on lattialla. Ja näin siis on käyny viimepäivinä monta kertaa saman päivän aikana, vaikka en oo ennemmin ollu tämmönen pudottelija. Ehkä sain Ryttylästä tartuntana jonkun kroonisen tiputtelutaudin. 

Eilen oli kivakiva päivä, oltiin Turussa ostelemassa koulukirjoja ja kattelemassa maailman menoa. Ja mikä parasta, pääsin vihdoin mun lempikauppaan, Inka Wasiin. Se tuo maahan Boliviasta ja Nepalista tuotteita, jotka tukevat paikallisia käsityöläisiä. Huom, ILMAN a) orjutta b) lapsityövoimaa. Rakastan niitä vaatteita niin paljon paitsi sen eettisyyden takia, myös siks, että mun kieroutunut tyylitaju sanoo, että ne on ihan hirrrrveen siistejä päällä!

En mä aina oo todellakaan tykännyt tällasista oudoista säkkivaatteista, joihin on menny suunnilleen pakallinen kangasta. Kuitenkin aina on sisällä palanut into olla hiukan erilainen kuin muut. Jotenkin tykkään siitä kun ihmiset kattoo kummeksuen, vaikkei tää mun tyyli nyt NIIN ihmeellinen olekaan... Ainakaan hiukan suuremmissa kaupungeissa, mutta kotona vähemmän näkee samanlaista tyyliä kävelevän vastaan. Rastatukkaisiakin oon nähnyt täälläpäin vain muutaman muun. Ja sehän ei haittaa mua sitten ollenkaan. 

Inka Wasista mun hippityyli kuitenkin sai alkunsa. Ja Inka Wasista taas sain kuulla viimevuoden syksyllä rakkaalta kaveriltani Topiakselta. Kiitti kummajainen, olet ihana. <3

Tosin en kyllä olisi aikaisemmin uskaltanut käyttää tällaista hippi-inkkarityyliä vaikka olisinkin tiennyt vastaavan kaupan. Mun itsetunto on kohonnut ihan hirveesti ysiluokan jälkeen, ja tosi iso syy siihen on Sleyn ja Kansanlähetyksen kristilliset nuortenleirit. Siellä porukka tuntuu vaan olevan jotenkin niin paljon avoimempaa ja hyväksyvämpää, ja sellanen hirveen iso rakkaus on koko ajan läsnä. Ja kaikki ihmiset on niiiin sosiaalisia! Kenelle tahansa voi mennä juttelemaan ja muut tulee juttelemaan sulle. Heti noihin piireihin liittymisen jälkeen mun itsetunto alkoi nousta kohisten. Tuntu, että voin vihdoin ilmaista itseäni just niinkuin ite haluan, ja mä kelpaan just sellasena. Suosittelen liittymistä remmiin, ellet kuulu jo. Se voi muuttaa sun elämäsi!

Hullaannuksissani menin ostamaan kahdetkin housut, koska kauppaan oli just saapunu uus erä kesää varten. "Pellehousujen" hinta oli 30e ja turkoosit haaremihousujen taas 25e. Rakastan. Rakastan rakastan. 

Huomenna alkaa viides ja vika jakso ennen kesää! Niinpä piirtelin itselleni uuden kännykänkuorilukkarin, tällä kertaa pa russki! (Anteeksi ruma kaunokäsialani, kaikki te jotka sitä osaatte tulkita.)

Pölypallomurhaajan ikioma giffintekokone

Ihanaa. Koeviikko lähenee ja tänään kalenteriin oli merkitty vapaapäivä. Kokonainen päivä ylimääräistä aikaa, ilman mitään velvoitteita tai pakotteita? Eihän sellainen käy päinsä! Ratkaisin hirvittävän vapaa-aikaongelman päättämällä siivota huoneeni. Olen ilmeisesti kasvamassa aikuiseksi. Ikävää.

Ryhtyessäni siivoamaan olin sitä mieltä, että tällainen ikimuistoinen hetki olisi ikuistettava monin välinein. Niinpä otin koko hössötyksestä jonkinlaista time lapsea, jonka sitten työn ja tuskan saattelemana sain käännettyä giffiksi. Yleensä teen giffini ihanalla, luotettavalla, _ilmaisen_ ohjelmakoodin kuvanmuokkausohjelmalla Gimpillä, mutta koska oma koneeni on erinäisistä syistä toistaiseksi jäähyllä, eikä Gimp jostain syystä suostu toimimaan perheen yhteisessä koneessa, jouduin turvautumaan randomiin giffintekokoneeseen. Nimenomaan randomiin. Se ei tehnyt mitään, mitä halusin, eikä oikein mitään muutakaan. Lopulta tajusin, että pyysin ehkä vähän liikaa tilatessani giffiä hiiiiiuuukan liian isoista kuvista... koeversiogiffistä edes 1/4 ei mahtunut näyttöön... 

Joka tapauksessa: 

Iiwmupresents YLPEÄNÄ esittää: 

Piti vaihtaa kuvakulmaa puolessa välissä, koska toisesta suunnasta tuntui näkyvän enemmän... älkää pliis  häiriintykö. Tämän tekeminen oli yllättävän kivaa. Pitää joskus kokeilla timelapsetusta uudelleen, tai miten se sitten ikinä taitutetaankaan verbimuotoon oikein. 

Kuten näkyy, kuvamateriaalin mielenkiintoisuuden kasvattamiseksi päädyin sitten spontaanisti laajentamaan siivoustani sisustamisenkin puolelle, ja pistinkin koko huoneen järjestyksen uusiksi. Olen varma, että voisin  hakata Marko Paanasen tai kenet tahansa milloin tahansa sisustustaidoillani. Taino, ainakin saan itseni tyytyväiseksi kyvyilläni. Tarvitseeko sitä taitavampi ollakaan? 

Lisäksi innostuin testailemaan puhelimeni 360° panoraamakuvasovellusta, jee! Kaikki on vänkyrää! Ja ah niin selkeää! 

Ennennn!

Jälkeenn!

Ylhäällä taulu, jonka maalasin joskus viimevuonna. 

Ostin tänään parilla eurolla tarjoustalosta muutaman mukin, jotkatoimittavat nyt iloisina osaansa kynäpurkkeina pöydälläni. Hihihi.  

Hullun kynäilmamaan asukki

Hän kulkee, astuu kukkapenkkiin. Orava laulaa, kissat saarnaavat. Harmaat tuolit eivät enää seiso suorassa. - Ne huokailevat kärsimättöminä, odottaen suklaabrowniekeksejä, joita pian ehtoollisella tarjotaan. Tunnistelevyt ovat kadonneet ihmisten kauloista. Kukat jäävät lahkeentaitokseen, kuivuvat sinne ja säilyvät tuleville sukupolville. Vaikeus kikattaa selän takana. Yleisö hiljenee. Tänään on tuomarin päivä, tänään herneenpalotkin tahtovat kukkia ja loistaa Jeesukselle. 

Älä huoli, olen ihan yhtä hämilläni kuin sinäkin. Voivoi. Joskuskin kun pääsisi selville siitä, mitä aivot tahtovat sanoa. 

Kirjoitin äskeisen tekstin viikonloppuna leirillä opetusta kuunnellessani. Pahis. Halusin vain kirjoittaa jotain. Jotain. Jotain. Tajunnanvirtaa, missä ei ole yhtään mitään järkeä. Eikä tarvitsekaan olla. Lopputuloksena on omituinen ryöpytys jostain alitajunnan syövereistä. Kuten edeltävä teksti. 

Aloitin kirjoittamisen tietoisesti seiskaluokalla, vaikkakin olin jo ala-asteella tykännyt tarinoiden kirjoittamisesta. Yläasteella aloin parhaan kaverini kanssa väsäillä jatkokertomusta, jossa vuoroteltiin kirjoittamista muutaman kappaleen pätkissä. Juoni oli lähes täysin spontaani, ja syntyi lennossa. Puolen vuoden kirjoittamisn jälkeen teos oli valmis. Lopputulos oli mielettömän upea, traagisen romanttinen, hirmujännittävä seikkailukertomus à la 13 -vuotias. Tuo 13 -vuotias oli varma, että joku tuottaja suostuisi kalliilla hinnalla sen ostamaan, ja niinpä kirjasta tulisi myyntimenestys, joka leviäisi kaikkien ikäpolvirajojen yli. Vähän niinkuin Potterit. Right, right?

Toisin sanoen teksti oli järkyttävää. Näin 5 vuotta vanhempana en voi enää lukea sitä ilman, että aivoni alkavat kirvellä niin paljon, että kirja on pakko piilottaa. Hyvin. Niin, ettei sitä näkisi silmissään enää koskaan.

Joskus kun kuva on oikein tylsä, säädöt saa pistää öreriksi.

Niin paljon...

...kliseitä

...romantisointia

...imelyyttä

...sädehtivän upeita, koskettavia korulauseita, joita kukaan ei ymmärrä

...salaperäistä salaperäisyyttä

...rakkautta ensi silmäyksellä, rajatonta rakastamista, hirveää vihaa

plaaplaa.

Ei. Ei. Ei.

No, jokainen taiteilija on ollut joskus oppipoika. Tämän murrosikäisen yliherkän vaiheen jälkeen olen ottanut hieman rauhallisemmin sellaisten suurien tunteiden kanssa, joista itselläni on kokemusta edelleen hyvin vähän tai ei lainkaan. Kirjoittaminen on kuitenkin yhä mukavaa. Olen siirtynyt kirjoittelemaan satunnaista tajunnanvirtaa, josta joskus syntyy jotain kivaa, joskus ei. Jos jotain saisin pyytää, pyytäisin persoonallisuutta teksteihini. Sellaista omaa juttua, mikä erottaa tekstin kaikesta muusta. 

Lisäksi hulluuttani otin viime syksynä osaa National Novel Writing Monthiin. 50 000 sanaa marraskuun aikana. Reilu 120 word -sivua. Tuskaa. Kokemus sekin, kokeile ihmeessä, jos elämäsi on liian mielenkiintoista, et tahdo viettää aikaa ihmissuhteiden hoitamiseen, liikuntaan, harrastuksiin tai mihinkään muuhunkaan typerään ja turhanpäiväiseen, ja sinulta löytyy luovuutta sekä 3-8 tuntia ylimääräistä aikaa joka päivä 30 päivän ajan. SuosittelennnnnnNOT. 

Ylimääräinen uutislähetys: Douglas Adams. Linnunradan Käsikirja. Maailmankaikkeuden mahtavin kirja. Lukekaa. 

Vanhoja tekstejäni en kuitenkaan pysty enää lukemaan, ja muutaman vuoden kuluttua nykyiset tekstini ovat mielestäni niin hirveää luettavaa, että ennemmin jätän tekstini lukematta kuin riskeeraan vielä toistaiseksi toimintakykyisen oikean aivopuoliskoni. Niin tulee käymään tämänkin tekstin kohdalla. Haa... Haa. .. Haa.