Kiivihuuruinen iltapäivä kirjan sisällä

Mitä lukiolainen tekee nättinä kevätpäivänä, kun aurinko paistaa ja lumi sulaa, sulaa, SULAA pois? Vastaus: Istuu sisällä keittiön pöydän ääressä ja tuijottaa paperia. Koko. Päivän. Mutta mitä siitä? Lukiolainen lukee huomiseen venäjänkokeeseen, hänellä on viisi kiiviä edessään, ja on oikein tyytyväinen.

Venäjä on mun mielestä ehkä kivoin aine, mitä lukiossa tarjotaan. On niin siistä, kun ymmärtää kieltä, jota muut eivät osaa edes lukea.Se on jotenkin eri tavalla kiehtovaa kuin jokin latinalaisilla kirjoimilla kirjoitettu vieras kieli. Tykkään lukea kieliä ylipäätään, mutta venäjä on sellainen "lellikkikieli", johon tykkään panostaa kaikkein eniten ja jota oikeasti rakastan.

Lukioon tullessani halusin aloittaa jonkin uuden kielen tuttujen englannin ja ruotsin lisäksi. Saksa on aina kuulostanut omaan korvaani hirveän rumalta ja jotenkin kovalta. Ranskassa taas en voi sietää sitä inhottavaa, muka-arvokkaan kuuloista ärrää ja ylimielisyyttä. Lopputulos on hyvin yksinkertaista matematiikkaa: 

Saksa + ranska + venäjä - saksa - ranska = venäjä = Even uusi lempikieli!

Kaikkein kivointa on se, ettei se oikeasti ole edes vaikeaa! Ässiä on seitsemän, mutta mitäs pienistä, jos menneitä muotojakin on vain yksi, eikä olla-verbiäkään tarvita. Я Тарзан, ты Яне. Minä tarzan, sinä Jane. Sellainen kieli on venäjä. Kivaa on tosin myös se, että venäjän opiskeluun on ihan hirveän helppo motivoitua. Kuuntelen paljon venäjänkielistä musiikkia, ja heti, kun erotan yhdenkin sanan miljoonan vieraan joukosta, saan hirveät kiksit ja taas uutta paloa lukea lisää. 

Pääsin käymään syksyllä 2012 Pietarissa venäjänryhmäni kanssa, ja se oli jotain aivan mahtavaa. En tiedä, miten onnistuin niin lopullisesti jättämään sydämeni sinne, että vieläkin muistelen sitä reissua päivittäin. Kulttuuri oli mahtavaa, kieli oli mahtava ja etenkin seura oli mahtava. (Kiitos ihmiset.) Haiku jäi, mutta ehkä vielä joskus pääsen sinnekin takaisin. Jos uskallan. 

Ps. Pietarissa on reilu 5 miljoonaa asukasta. 

Miettikää...

MIETTIKÄÄ.

Suomen verran populaa kaadettu samaan kaupunkiin. 

Pienen Even järki ei riitä käsittämään. 

5 miljoonaa!!!

 Täytyy kyllä myöntää, että venäläiset dubbaukset ovat hirveintä, mitä olen koskaan kuullut. Ihan tosi.

Tässä kohdassa aion esitellä sanakirjani, jossa on ehkä upeimmat itsetehdyt lovetukset, joita universumissa on koskaan nähty. 

Terveisin: itsestään äärettömän ylpeä askartelija.

Hihihi!

Instrumentteja, instrumentaaleja ja kodinelektroniikkaa

Oon aina ajatellut, että tulostin on yksi niistä maailmanlopun esineistä. Aina löytyy joku näpsäkkä syy, miksi se ei toimi, eikä aina sitä syytä edes tarvita. Tämän takia tulostin on ainoa sähkölaitteeni, joka on nimetty naisen mukaan. Ulla -  typerä, kirottu vempele. (Olen antanut kaikille teknisille vempeleilleni ja soittimilleni nimet.)

Tänään kuitenkin Sain kokea ensimmäisen ilon hetkeni Ullan kanssa. Olin suunnitellut blogilleni uutta ulkoasua ja piirrellyt kaikenlaista. Päätin huvikseni kokeilla, onko siinä kuuluisassa tulostin-Ullassa skanneritoimintoa. JA OLIHAN SIINÄ! Ja se onnistui vieläpä ihan helposti vaikken ollut vielä koskaan eläessäni skannannut yhtään mitään! Ihan loistavaa! Hyvä Ulla!!

                                      

Hei kaikkiii!

Täytyy sanoa, että tänään oli muutenkin mainio päivä. Pistin hösseliksi, ja sain oikeasti jotain aikaankin sen kaiken tyypillisen haaveilun ja lisäksi:

Kävin lenkillä! Ilma oli ihana, ja erityisen ihanaa oli Oopperan Kummituksen koko soundrack, jonka avulla välillä huijaan ajatukset kokonaan pois. Parempaa musiikkia/elokuvaa en ole kokenut sen jälkeen, kun ko. musikaalin näin.

Löysäsin vähän ja juoksinkin 18km ohjelmassa lukeneen 20km sijaan, koska vaikka juokseminen on kivaa ja Andrew Lloyd Webberin jumalaista musiikkia voisi kuunnella vaikka miten kauan niin hei, mulla on kuitenkin muutakin elämää. Teki mieli tehdä jotain muuta. Siispä säästetyn ajan käytin herkuttelemalla rahkakakulla, jonka tein eilen Earth Hourin aikana. Käytin mielikuvitustani ja tein kakkupohjan myslistä, survotusta banaanista ja maapähkinäoista. (Kannattaa kokeilla!!) Rahkassa oli mansikoita ja mustikoita. <3

Iltapäivällä soittelin taas hiukan foniläksyjä. Eilen tuntui siltä, etten osaa ollenkaan edes puhaltaa, mutta nyt kaikki läksyt sujuivat jo paljon, paljon paremmin. Tänään oli oikeasti ihanaa kuunnella omaa soittoa. Pitäisi vain osata olla itselleen vähemmän ankara näissä musiikkijutuissa ja etenkin ihan kaikessa muussakin...

Loppuillasta venäjää! 5. kurssin koe on jo keskiviikkona, ja tuntuu, etten ole vieläkään onnistunut hakkaamaan edellisillä kursseilla opittuja kuutta vaivaista sijamuotoa päähäni, ja nyt alkavat adjektiivien taivutuksetkin jo puskea päälle. Niinpä järjestäydyin ja istuin oikein pöydän viereen niitä opettelemaan! Värikooditin koulusta saadun päätetaulukon, ja se oli oikeastaan siinä! nyt kaikki tuntuu niin kristallinkirkkaalta. Я говорю по русский och så vidare.

Isoja kuvia, isoja asioita. Iso kiitollisuus kuluneesta päivästä. 

"Now you wouldn't believe me if I told you, but I could run like the wind blows. From that day on, if I was going somewhere, I was running!"

RAKASTAN juoksemista! Rakastan terveellista ruokaa ja piiiitkiä yöunia. Näistä kaikista on tullut mulle tärkeä elämäntapa. Hauskaa kuitenkin siinä on se, että yllätyn itse joka kerta kun tajuan sen. Samoin kun en voi käsittää, että se tyyppi, joka mua katsoo peilistä, oon ihan oikeasti minä.

Niin suuri muutos on tapahtunut, etten vieläkään ole täysin päässyt mukaan. Nyt seuraa lyhyt kuvaus menneisyydestäni. Varokaa.  Tähän kohtaan voitte nyt sitten kuvitella sellaisen "Before" -Even, mustavalkoisena ja surunaamaisena, ilottoman musiikin soidessa taustalla, kuten ostosTV:ssä.

Olin yläasteen alkuun asti merkittävän ylipainoinen. En liikkunut koskaan, ja elämäntavat olivat muutenkin mitä olivat, ja nämä myös näkyivät selkeästi ulospäin. Arvattavaa on, että tietenkin ajauduin kiusatuksi. Puoli vuotta jaksoin kuunnella tuntemattomien huutelua ja syrjintää, kunnes joululomalta arkeen palattuani tajusin saaneeni tarpeeksi. Laihdutin puolessa vuodessa 15kg, tittidii. Harmillista on, etten muista siitä ajasta juurikaan mitään, mutta sen kuitenkin tiedän, etten ainakaan tietoisesti lisännyt liikuntaa.Vihasin liikuntaa. Etenkin koululiikuntaa. Hrr. Kunto ei tuona aikana noussut yhtään, vaikka paino laskikin.

Myöhemmin aloin harrastaa liikuntaa satunnaisesti innostuen parin kuukauden välein. Juoksin, lenkkeilin ja kävin kuntosalin ryhmätunneilla. Keväällä 2012 aloin huvikseni noudattaa aiemmin kesken jäänyttä 10km juoksuohjelmaa, joka oli jäänyt hiukan kaivelemaan. Ja hups, toukokuuhun mennessä olin juossut elämäni ekan kympin, melkeinpä ihan vahingossa.

Tässä kohdassa "Before" -Eve muuttuu värilliseksi ja hymyileväksi "After" -Eveksi. Kunnianhimoisena juoksentelijanalkuna aloin luonnollisesti etsiä suurempia haasteita voitettavaksi. Löysin jostain Sepon puolimaratonohjelman, ja juoksunnälkäisenä ilmoittauduin Huittisten maisematiemaratonille, joka juostiin 8. syyskuuta. Aurinkoinen ja sateinen päivä, koko matka vastatuulta. Tulin maaliin ajalla 2:30:04. Elämäni upein hetki. Siisteintä ikinä. 

Sillä tielle jäin, ja matka jatkuu. Tällä hetkellä pyrin parantamaan juoksukuntoani, jotta voisin hakata nykyisen aikani 4.5. Helsinki City Runilla, Suomen isoimmalla puolimaratonilla. Odotukset ovat korkealla, mutta oon yrittänyt pitää tavoitteeni saavutettavissa: 2:15 olisi tarkoitus rikkoa toukokuussa. Ylihuomenna on taas vuorossa pitkä lenkki, 20km, ja vaikka se taas tuntuukin etukäteen ihan hirveän kitsaalta, jossain vaiheessa lenkkiä tunnen olevani kuin Forrest Gump, joka juoksi, juoksi ja juoksi, eikä väsynyt koskaan. 

...vaikka kyllä se väsymyskin sieltä sitten aina jossain vaiheessa kuitenkin tulee. 

Kuvat: 

www.determineduncensored.com
www.motivationblog.org/running-quotes/#
www.the-perfectshape.com

Ps. Lupaan, laittaa seuraavaan tarinointiin OMIA kuvia... Lupaan. 

Kiinnostuskiikareita vuokralla!

Kasvua tapahtuu aina ja kaikkialla. - Mitä elämässään ikinä tekeekin, se vie aina johonkin suuntaan. Niinpä on hauskaa huomata, että on vaikea keksiä sellaista aihetta omasta elämästäni, joka rajautuisi blogini aiheen ulkopuolelle. Mikä hullaannuttava rajattomuuden tunne!

Tänään rahka maistui hyvältä, kurssivalintakortti sai vihdoin rinkulansa oikeisiin kohtiin ja paksu, musta kuitukynäni oli paras koulukaverini.

Kiinnostavia asioita on maailmassa jotenkin niin paljon enemmän kuin niitä, jotka eivät kiinnosta. Liian paljon. Kaikkea ei ehdi millään. On vain päätettävä, mitä haluaa ehtiä enemmän kuin jotain muuta. Tänään sellaisia asioita eivät olleet esimerkiksi:

- Saksofoniläksyjen soittelu
- Läksyjen tekeminen muutenkaan
- Puhdistuksen katsominen loppuun, mikä kylläkin oli pakko tehdä, koska en kehdannut äikäntunnilta poiskaan lähteä. (Kamalin suomalainen elokuva pitkään aikaan. En suosittele. Ei tule kuin paha mieli.)

Onneksi maailmassa on paljon muutakin tehtävää. Siispä menin koulusta hauskasti ajotunnille, jonka aikana vaivuin lähes epätoivoon. Mihin ryhmitytään? Millon? Miksi? No, ainakin osaan vilkuttaa. Jee! Onneksi niitä tunteja on edelleen 2/3 käymättä. Ehkä opin vielä joskus käyttämään sitä kytkintäkin oikein.

Loppuillan pyhitin kuvaamataidekoululle ja medusanaisen työstämiselle. Ehkä saan saven vielä joskus näyttämään joltain muultakin kuin... kasalta savea? Eväänä soijavanukasta, joka osoittautui uutena tuttavutena ihan kivaksi vaihtoehdoksi. Tosin, jos maitotuotteita kerran voi syödä, miksi väkisin käyttää keinosti tehtyjä keinomaisia keinoelintarvikkeita? Siitä huolimatta sain taas avarrettua maailmaani soijavanukaspurkillisen verran.

Sitten ulos pakkaseen ja pianpian kipin kapin juosten kotiin. Juoksuohjelmassa lukeva 45 minuuttia voidaan helposti lyhentää pikakelauksella 20 minuuttiin, kun ulkona on tarpeeksi ikävän kylmä, ja Holmes NYC odottaa kotona ruudun takana.

Äänimaailmaa kuviksesta. Vinkki: Katso.

Päivä eilisen jälkeen

Eilen oli sunnunnunnuntai. Olin antanut itselleni kaksi tehtävää:

1. Revi lenkkivaatteet päällesi ja juokse 10km kohti lähimpää kaupunkia. Käänny, ja juokse sitten sama matka kotiin. 

2. Perusta blogi. 

Huh. Ensimmäisen taskin sain suoritettua puolivälistä asti nilkuttaen kotiin. Myöhemmin  illalla oli toisen tehtävän aika. Napsuttelin itseni bloggeriin. Kaikki meni hyvin, kunnes ensimmäinen tekstikenttä tuli näkyviin:

 "Blogin nimi."

Niinpä niin. Vaikein vaihe on, no, vaikea. Loppuilta meni tuijotellessa kenttää toivoen, että pari kivaa, ovelaa, kuvaavaa, söpöä, hauskaa tai näpsäkkää sanaa tulisi mieleen. Päiväkin sattui siinä odotellessa vaihtumaan. 

Tänään on maanantai, 18. päivä maaliskuuta 2013, päivä eilisen jälkeen. Kello on 21:30, ja ilokseni voin huomata vihdoin keksineeni sopivat sanat blogini otsikoksi. Kehitystä. 

Kehittyminen on ihanaa - saa huomata, miten osaa aina vähän enemmän kuin aiemmin. Haluaisin rajata blogini sisällön koskemaan kasvuani harrastuksissani ja elämässäni yleensäkin: Juoksemisessa, taiteilussa, opiskelussa, musiikissa ja etenkin ihan kaikessa muussakin. 

Tämä olkoon se, mistä blogini alkaa kehittyä. 

PS. Vaikka eilinen lenkki olikin melko kivulias, ei se silti mennyt lainkaan huonosti! Itseasiassa rikoin pitkästä aikaa oman ennätykseni: 20km aikaan 2:15! I was so proud.