Hirveän nahkeaa. Ulkona on kaunis ilma, lämmintä, aurinko paistaa vihdoin ja ulkona tarkenee treenailla melkein hihattomassa. Pitäisi lähteä lenkille. Pitäisi, vaikkei haluaisi. Tänään on rento päivä. Aika ei riitä mihinkään mihin pitäisi. Olen terve ja kaikki on hyvin. En halua nousta sängystä enää koskaan. Jään tähän.
Maailma tuntui aamusta asti jotenkin hirveän kurjalta ja synkältä. Jälkiuunipalat olivat edelleen loppu ja kylmä ilma ei kutsunut ollenkaan. Tänään oli myös sellainen päivä, jona kaikki juoksemiseen tai urheiluun tai aktiivisuuteen liittyvä tuntui vähiten kutsuvalta koko maailmassa. Olisin vain halunnut jäädä lattialle koiran viereen ja valua pehmeän karvamaton nukan sekaan loppupäiväksi.
Voit varmasti uskoa, että se ei ollut mahdollista. Piti mennä kouluun, opiskella äidinkieltä jota en sitten loppujen lopuksi ilmeisesti hirveästi opiskellut koska en pysty nimeämään tähän ainoatakaan asiaa, josta opettaja pulisi. Piti mennä ajotunnille, piti mennä harjoittelemaan kirjallisia, joista reputin 4/5. Piti tulla kotiin ja, no, piti mennä sinne lenkille. Sinne inhottavalle, irvistelevälle lenkille.
Ohjelmassa luki: 2x 2km normaalia vauhtia kovempaa, n. 5-6min/km, välissä 4min palautus + 15min alku- ja loppuverryttelyt. Pitkiä intervalleja siis. Miten niitä voikaan inhota niin paljon. Hyi yäk. Kokonaisuudessaan siis tunnin lenkki, ja tänään tuntui siltä, että se yksi tunti olisi juuri se elämäni tärkein tunti, jonka nyt joudun haaskaamaan ja viettämään mukavuusrajan tuolla puolen. Plus, olen surkea nopeusjuoksija. Juoksen ehkä pitkälle, mutta en lujaa. Edes lyhyttä matkaa. Ja mikä koomisinta, ei se vauhtikestävyys siitä ainakaan intervalleja välttelemällä kasva.
En olisi varmaan lähtenyt koko lenkille, ellen olisi tajunnut, että voin tehdä ne verryttelyt KOTONA, ilman että juoksen sen 15 minuutin ajan poispäin kotoa! Ihanaa! Niinpä hyppelin, kyykkäilin, punnertelin, loikin ja omituisesti tanssahtelin vartin verran laiturilla, musiikki korvissa ja aurinko poskilla. Sitten singahdin lenkille ja pyrähdin poliisiasemalle asti, pysyin riittävässä vauhdissa koko matkan ja menin siinä sivussa vahingossa rikkomaan cooperin testin ennätyksenikin. Ja endorfiinit sykkii.
Ei se maailma sitten ehkä niin kurja paikka olekaan.
Pieniä iloja: Se, kun musiikki mätsää täydellisesti tilanteeseen! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti