Olen se, jonka etäisyys voi mennä mutkalle

Olen se, jonka vieressä kukaan ei saa luennolla rauhaa jatkuvan sähläämisen, kassin könttäämisen ja tavaroiden tiputtelun takia.
Olen se, joka maalaa kahvilla.
Olen se, jonka repusta löytyy roskien lisäksi yleensä mm. ainakin kolme eri tarkoitukseen kuuluvaa vihkoa, Carmolis-tippoja, kardemummapotkö, kuulakärkikynä, Raamattu, tieltä tms. löydetty pantillinen tölkki, tinapilli ja sakset.
Olen se, joka löytää suunnattoman ilon teekupin ääreltä.
Olen se, joka haluaa aina istua keskellä.
Olen se, joka jaottelee sanat hyvän- ja rumankuuloisiin.
Olen se, jolla on flanellipaitafetissi.
Olen myös se, jolla on kaksi pakkomiellettä. Näistä veijareista ajattelin nyt avautua.

Elämääni liittyy tiettyjä sääntöjä. Ensimmäinen on se, ettei tolppaa voi kiertää kaverin kanssa eri puolelta. Tähän liittyy typerä ja semitraaginen, tosin avattuna ihan järkevänoloinen selitys.

Olen nimittäin keksinyt, että kaksi toisiinsa tiettyjen tunteiden kautta sitoutunutta ihmistä ovat toisiinsa sidoksissa myös käytännössä. Ihmisten välissä menee näet näkymätön naru, joka venyy sitä mukaa, kun ihmisten asemat toisiaan kohtaan muuttuvat. Toisin sanottuna tämä on siis ihmisten välinen etäisyys. Pakkomielteen tästä tekee se, että etäisyys voi myös tehdä mutkan tai kulman, mikäli kaksi ihmistä kiertää toplan tai esteen eri puolelta, jolloin naru jaa esteen taakse. Jos kohde on ohitettu 5m sitten, on kahden ihmisten välinen etäisyys 10m, eikä se siitä enää lyhene, ellei estettä mennä kiertämään oikein, mitä tuskin tulee enää tapahtumaan. Sitten joudun elämään kuvitellen, että etäisyyteni johonkin vieressä olevaan läheiseeni on jotain 20345980909845km, ja se pitenee jokaisella askeleella kahden askeleen verran. 

Paitsi, että pakkomielle on kiusallinen minulle, vaikeuttaa se myös jokaisen ympärilläni liikkuvan ihmisen jokapäiväistä elämää. Yhden kanssa liikkuessani voin hyvin itse kiertää tolpan siltä puolelta kuin hänkin, mutta isossa porukassa tietysti jokaisen pitää kiertää samalta puolelta. Siispä olen alati paimentamassa ystäviäni menemään vain yhtä kautta, jottei etäisyys kenenkään kanssa pääse taittumaan. Usein nämä ystäväni tekevät asiasta vaikeaa kiertämällä tahallaan eri puolilta, mikä taas pahentaa henkistä helvettiäni. Tosin, en jaksa ikuisesti taistella yksin, jääkööt sitten kilometrien päähän, ihan sama mulle. Ainakin melkein. 

Toinen sääntö rajoittaa elämääni pienemmällä alueella, mutta vähintään yhtä tiukasti. Astianpesukoneen aterinkoria tyhjentäessäni tunnen välitöntä tarvetta haastaa itseni kisaan, missioon, tehtävään, joka tuntuu vähintääkin elämän ja kuoleman kysymykseltä. Tässä tehtävän säännöt kiteytettynä: 

1. Jos tartut ensiksi haarukkaan, on sinun löydettävä JOKAIKINEN haarukka korista, ennen kuin voit laittaa niitä paikoilleen laatikkoon. 

2. Tämän jälkeen siirryt seuraavaan lajiin. Jos sen jälkeen huomaat jonkun aiemmin bongaamatta jääneen haarukan, on missiosi epäonnistunut, ja olet keittiön pahin luuseri. Ole seuraavalla kerralla tarkempi, senkin mäntti. 

3. Jos kuitenkin satut onnistumaan saamaan kaikki aterimet omilla vuoroillaan paikoilleen, eikä mikään ole välttänyt katsettasi, olet onnistunut - toistaiseksi. Siispä sinun on seuraavalla kerralla yritettävä seuraavaa haastetta. Tällä kertaa et saa edes HIPAISTA lusikoita haarukoiden vuorolla. 

4. Jos mokaat haasteen nro 2, siirryt automaattisesti takaisin lähtöpisteeseen, eli nössölevelille. 

Huonona ninjana en ole onnistunut toisessa haasteessa vielä kertaakaan, joten taistoni tulee olemaan luultavasti loppumaton. Paitsi jos taivaassa ei ole astianpesukoneita.