Peikko + longboard = rakkautta ja asfaltti-ihottumaa

Olen lahottanut maratonhaaveeni tältä kesältä ja oikeastaan unohtanut melkein kokonaan miten juostaan. Sain tarpeekseni, mittani tuli täyteen. On taas aika kuunnella omia mieltymyksiä, kuopata vanhat tavat ja napata uusia tilalle. Tapani mukaan heitettyäni yhden mokoman pois olen onnistunut kauhaisemaan useamman  tilalle. harrastusmittari näyttää taas täysi plus kahta. Sulkapallosta ja ja melomisesta olen löytänyt itselleni kaksi aivan mahtavaa liikuntamuotoa, ja Turun Flowparkin vaijerit ja punaiset tynnyriradatkin ovat tulleet tutuiksi viime viikonloppuna. (Näytän edelleen pahoinpidellyltä kaikkien mustelmieni kanssa...)

Olen mennyt ostamaan longboardin, lonkkarin, skeden, whatever you call it. Siis pitkän skeittilaudan, joka on tarkoitettu lähinnä matkan tekemiseen, ei temppuiluun. Olen totaalisen hurahtanut, ja ostosidea tuli tapani mukaan suht. impulsiivisesti, muttei heräteostoksena. 

Olen aina ihaillut skeittaajia, mutta tiennyt aina ettei minusta olisi mihinkään rampeille lähtemään, sen verran luuseri kuitenkin olen, enkä siksi ole raaskinut alkaa edes unelmoida laudasta saati saman harrastuksen jakavista kavereista. Lumilautailu vei kuitenkin muutama vuosi sitten mennessään, miinuspuolena tietysti se, että sen harrastamsimahdollisuudet rajoittuvat jokavuotiseen Levinreissuun. 

Kuultuani rakkaan henkisen pikkuveljeni Aten ostaneen lonkkarin, innostuin kuitenkin itsekin ideasta. Lonkkarointi on suomenkielisen nimensäkin mukaan mäkirullalautailua, eikä siispä kovinkaan paljoa eroa lumilautailusta vaadittuja olosuhteita sekä kasvanutta asfaltti-ihottumavaaraa lukuunottamatta. (Eikä ainostaan vaaraa, shit just got real yesterday. Takareidessä tällä hetkellä käden kokoinen asfaltti-ihottumakohta. Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka paljon moinen voikin sattua.)

Mikäli joku on kiinnostunut tarkemmin laudastani, se on Lush Legend, 115,8cm, semijäykkä danceri, jolla voi cruisailla oman kokemuksen mukaan ihan hyvin. Trukeista en amatöörinä tiedä kuin että eivät ilmeisesti ole alkuperäiset. Piituudestaan huolimatta kääntyy mielestäni ihan hyvin, koska trukkeja pystyy modaamaan siltä osin suht laajasti. Renkaina ovat 70mm pehmeät (80A), ei-niin-ihanteelliseen maastoon hyvin soveltuvat Cult classicit. 

 Härveli maksoi vajaa 250e + dieseli, joka kului, kun ajoin ensin Turkuun Boardsportiin ja sitten seuraavana päivänä Tampereelle Offshoreen, josta löytyi pienien mutkien kautta hyvin asiallisen palvelun avulla tarkoituksiini täydellisesti sopiva lauta! En olisi voinut olla tyytyväisempi. Kiitos kaupalle, kiitos kauppiaalle, kiitos Lassille ja Vikkelle matkaseurasta sekä henkisestä tuesta. 

Alla vielä video, joka vaikutti viimeisenä tikkinä ostopäätökseeni. Liian eeppisen ja kivan näköistä skipattavaksi. Tuo yksinkertaisesti pitää oppia. Hämmästyksekseni huomasin että videolla, jota olin tuijotellut ennen laudan valitsemista, on täsmälleen sama lauta kuin omani! Muhaha. 

Evikset kuvina öttiäisistä

Prr meh aww tuitui, ihmiset on ihania. Kiitos teille pööpöille ja myhmelöille mahtavasta viikonlopusta. Teidän kanssa kelpaa tehdä taivasmatkaa.

Naura mun kanssani
naura matkalla taivaaseen.
Naura niin kauniisti
ja hei, me mennään taivaaseen.

Jeesus,
siunaa nämä quesadillat
jotka ernut ovat valmistaneet
niinkuin sinä olet rauhan ja pelastuksen.

 Tuih :>

When you see it...

Evikset kuvina lavalta

Olin siis viikonloppuna Eviksillä. Olin siis viikonloppuna hyvin rakastettu, onnellinen, siunattu ja väsynyt. No more words needed.

Stressipallon grafiitti-ihme

Ehkä suurin heikkouteni ja hankaluuksia aiheuttava piirre itsessäni on se, etten osaa rauhoittua. Kun tekee töitä suurin piirtein viisi päivää viikossa, pitäisi kahtena päivänä osata huilata ja huolehtia siitä, ettei stressitaso pääse kohoamaan liian korkeaksi. Itse taas hyppelen heti vapaan tullen tis minne ties kenen kanssa. Haluan tehdä, nähdä ja kokea niin paljon kuin pienessä ajassa ehtii, ja siksi en millään raaskisi antaa aikaa vain itselleni ja rauhoittumiselle. Seurauksena on yleensä se, että tulen töistä kolmen aikaan superväsyneenä kotiin, nukun kahden tunnin päikkärit ja pyörin loppupäivän ahdistuneena kotona, kykenemättömänä saamaan juuri mitään aikaan. 

Piirtäminen on jees. Se on yksi niistä aktiviteeteista, joihin voin hukkua kokonaan moneksi tunniksi, ja huomata hetken päästä istuneeni nenä paperissa viisikin tuntia. Niiden tuntien aikana tunnen yleensä, että elämäni on tietyllä tavalla hallinassa. Kun varjo menee sinne, minne pitää, tuntuu, että kaikki muukin elämässä on kaunista ja hyvää. Lisäksi kuutnelen yleensä piirtäessäni musiikkia, joka tekee hetkestä aina vain paremman. Harovin pystyn pysähtymään yhtä hyvin musiikin ja ajatusteni pariin kuin paperin äärellä. 

Piirrän yleensä ihmisiä, koska

a) ihminen on kaikessa syntisyydessäänkin käsittämättömän kaunis olento, jota ei voi lakata ihmettelemästä.

ja b) tykkään piirtää yksityiskohtaisesti, johon ihmisnaama on ihanteellinen malli. 

Tämän viimeisen työni tekemiseen kului kaikkiaan noin 10 tuntia. Piirtustusperfektionistina näen jälleen kerran kohtia, joita voisin vielä näin muutama viikko valmistumisen jälkeen parantaa, mikä ei ole kuitenkaan enää mahdollista, sikäli kun olen jo ehtinyt luovuttaa työn mallilleni. Kuvassa on ihanan pirteä ja reipas työkaverini Viivi. Olen jälleen kerran kuvannut hieman myös itse prosessia. 

Ainiin. Pääsin muuten ylioppilaaksi!

Varvasretki, mutta minne?

(Anteeksi, postauksessa ei ole kuvia koska ei ole kuvia koska ei ole kuvia koska kamerani akun laturi on kasvattanut jalat.)

Kesä on alkanut, ja sen mukana myös paljasvarvaskelit. Leikisti aloitin jo pääsiäisenä, mutta koska ilma kylmeni ja märkeni inhottavasti, vedin tossut  nöyrästi jalkaan. Viluvarpaisena ei ole kivaa. Viikonlopun lämpimien ilmojen kohdatessa päätin kuitenkin heittää kengille lopullisesti hyvästit. 

Siitä tulikin mieleeni, että olin Topiaksen kanssa kirpparikierroksella lauantaina, ja Areenassa joku nainen kummasteli ääneen paljaita varpaitamme: "Ohhoh, miks te ootte lähteny paljain jaloin kaupungille?!" Topias vastasi: "Joo, se on tosi siistiä. Siinä saa vähän niinku... tuntea maan."

Naureskelin hiukan Topiaksen vastaukselle jälkikäteen. Kuulosti juuri sellaiselta samanlaiselta hippihöpötykseltä kuin Wikipediasta saamani tieto rastafareista: 

"Rastat myös usein selittävät hiuksiaan antenneiksi, joilla he sieppaavat korkeita värähtelyitä ilmasta tajuntaansa. Partaansa he taas kuvailevat linkiksi maahan ja juuriin."

Mutta tottahan se puhui. Siinä saa tuntea maan. Maassa on niin paljon tunnusteltavaa! Pyramidinmuotoisia kiviä ja sateen pehmentämää mutaa. Sadelätäköitä, kasveja, nukkaa, multaa. (Hippimittari hälyttää.)

Paljain jaloin kulkeminen voittaa ylivoimaisesti kaiken muun kulkemisen. Siitä huolimatta elän aikaa, jona en tiedä, minne pistäisin paljaan jalkani. Hinku kauas pois vieraille maille on kova, ja vieraaksi maaksi käksii myös vieraan paikkakunnan maa. Työ pitää matkakuumeista kuitenkin kotona, halusin tai en. Onneksi töitä on ihan kiva tehdä, kun tietää, että tulevaisuudessa on monenmonta suunniteltua ja suunnittelematonta seikkailua edessä. Juustopäät tiivistää fiilikseni hyvin:

Minä tahdon nähdä maailmaa,
On pakko päästä kulkemaan.

Mä haluun mennä eteenpäin,
mutta silti tähän jäin.

Toiset lähtee, jotkut jää
Eräät ei pääse lähtemään

vaikka kauas veri vetää.

On hyvä olla aloillaan,

Kun tietää että jaloillaan



Taas kerran pääsee kulkemaan

(Juustopäät - Joskus silmät suljetaan)